sunnuntai 27. marraskuuta 2016

annoin avaimen

Tahtoisin osata kertoa siitä tunteesta, joka jyllää. Hiljaisissa hetkissä se huutaa hulluudellaan. Kun katson silmiin, se leviää ympärille sumupilveksi. Sitä ei voi selittää, vaikkei muusta osaa puhuakaan. Vie kaikki, vie. Ota. Älä palauta. En tarvitse omaa, jos voi olla yhteistä. Voi, miten kova kaipaus voi ollakaan. Se palkitaan kyllä. Tieto ei tuo tuskaa.



Pelkoa ei ole, pelkästään puomin alituksia käsi kädessä ja isoja sydämenlyöntejä livemusiikin keskellä.

Paitsi aina pimeissä yökerhoissa vähän pelottaa, vaikka ei voi hävitä tuhkana tuuleen sieltäkään. Sitä vain kuvittelee, ettei ison väkijoukon keskeltä voi löytää hukkunutta. Nykyaikaiset matkapuhelinvälineetkin ovat olemassa, mutta sen verran perinteinen ihminen kun olen, niin niiden tehoonkaan ei voi luottaa.

Ei mitään pahaa, pitää vain uskaltaa. Sanoja voi miettiä loputtomiin. Puhutaan opettelusta. Puhuttaisko siitä ja tuosta? Papupatakin saadaan hiljenemään. Ei sitä aina voi ymmärtää. Se vaatii vaan yksinkertaisesti sen, minkä kaikki tietää. Hyväksytty ja tilaa kaikelle.


Sunnuntainen perinne on maratoni sinkkuillallista. Yöpöydästä rakennetaan sohvapöytä, ettei vesilasia aina onnistuisi potkaisemaan. Mozzarellatikkuja ja pannullinen kahvia. Hiuksia silitellään, ja vaik eilisen juhla painaa päälle, ei voisi olla inaustakaan onnellisempi.



"Sinä valitsi minut
ja minut sinä sait"

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)