sunnuntai 27. marraskuuta 2016

annoin avaimen

Tahtoisin osata kertoa siitä tunteesta, joka jyllää. Hiljaisissa hetkissä se huutaa hulluudellaan. Kun katson silmiin, se leviää ympärille sumupilveksi. Sitä ei voi selittää, vaikkei muusta osaa puhuakaan. Vie kaikki, vie. Ota. Älä palauta. En tarvitse omaa, jos voi olla yhteistä. Voi, miten kova kaipaus voi ollakaan. Se palkitaan kyllä. Tieto ei tuo tuskaa.



Pelkoa ei ole, pelkästään puomin alituksia käsi kädessä ja isoja sydämenlyöntejä livemusiikin keskellä.

Paitsi aina pimeissä yökerhoissa vähän pelottaa, vaikka ei voi hävitä tuhkana tuuleen sieltäkään. Sitä vain kuvittelee, ettei ison väkijoukon keskeltä voi löytää hukkunutta. Nykyaikaiset matkapuhelinvälineetkin ovat olemassa, mutta sen verran perinteinen ihminen kun olen, niin niiden tehoonkaan ei voi luottaa.

Ei mitään pahaa, pitää vain uskaltaa. Sanoja voi miettiä loputtomiin. Puhutaan opettelusta. Puhuttaisko siitä ja tuosta? Papupatakin saadaan hiljenemään. Ei sitä aina voi ymmärtää. Se vaatii vaan yksinkertaisesti sen, minkä kaikki tietää. Hyväksytty ja tilaa kaikelle.


Sunnuntainen perinne on maratoni sinkkuillallista. Yöpöydästä rakennetaan sohvapöytä, ettei vesilasia aina onnistuisi potkaisemaan. Mozzarellatikkuja ja pannullinen kahvia. Hiuksia silitellään, ja vaik eilisen juhla painaa päälle, ei voisi olla inaustakaan onnellisempi.



"Sinä valitsi minut
ja minut sinä sait"

torstai 24. marraskuuta 2016

tunteella

Kuulostaako kaikki aina yhtä typerältä? Järjestykää järjestykseen.




Keskity hetkeen, rauhoita se. Pyyhi pois kalenterin seuraavat sivut. Totea ystävälle "ihanaa että sä olet siinä". Syökää salaatit hitaasti, ja anna se synttärilahja (ei 3kk myöhässä haittaa). Pussaile yökerhon lattialla bändin soittaessa kesäisintä rakkauslaulua. Älä jätä mitään sanomatta. Sun pitäisi antaa pahallekin tilaa, jos se tulee esiin päivästä. Naura kaatuessa suihkun lattialle, vaik polvesta tuleekin verta.

On hassua miten prioriteetit vaihtuvat, ja merkitykset muuttuvat. Ennen ei ollut ikinä kiire kotiin. Nykyään yrittää hidastaa kiirettä kotoa lähtemisestä. Se tulee aina liian äkkiä.

Leiki hienoa kauluspaidassa, ja fiilistele kerrankin esiintyvää aurinkoa bussin ikkunasta. Piristä omaa, ja muiden päivää. Osta lehti ja lue se. Pohdi, mut älä liikaa. Tai ei, älä aina pohdi. Ruksaa se yli. Tee kappaleisiin syviä merkityksiä ja saa niistä seuraavana päivänä kylmiä väreitä. Hengitä lempparituoksuja mahdollisimman paljon, äläkä vielä tänään mieti huomista.



Ehkä sä vielä jonain päivänä pääset tanssimaan. Sydänjuttuja, jotka unohtaa helposti. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mut oh boy, kun näköpiiriin astuu, se on menoa sitten. Mielessä koko ajan. Liikeradat, ojennukset, aaltoliikkeet. Varsinkin ne aaltoliikkeet.



Hahmo kävelee vastaan pimeää katua ja ottaa kiinni kädestä. "Ei talvikunnossapitoa" -lukee portaiden molemmissa päissä. Jokapäiväinen kyykkäys puomin ali. Kädet kurassa. Valoa, sormenpäitä ja hymyjä hiuksissa. Pesäpallomailalla saa aikaan parhaimmat naurukohtaukset.




"Miten voi olla kevät
marraskuun kuudestoista?"

Onneksi oikeaan kevääseen ei ole enää kauaa aikaa. Pian koittaa maaliskuun viidestoista, eikä sitten enää tarvitse antaa hyvän yön kuiskausta juna-asemalla kello 1932. Saadaan kuulla, ei tarvitse lukea. Unien sisällöstä tulee päivittäistä todellisuutta. Lempiasia on herätä siitä, mihin nukahti.