sunnuntai 20. joulukuuta 2015

minttutie

Tyttö istui hampurilaisravintolassa kruunu päässä ja mietti itsekseen vieressä istuvien ihmisten merkitystä. Ihmiset pari vuotta ovat hänen kasvojaan jaksanut katsoa. Joka päivä, enemmän kuin ketkään muut. Kaikki se holtiton nauru, armoton vitutus ja satunnainen ahdistus. Vieläkin olette siinä. Tsemppaavia toivotuksia ja yhteisiä syntymäpäiviä, tämän kaltaisia bisneslounaita. Tyttö olisi halunnut nousta ja pyytää, etteivät he lähtisi pois. Mutta se päivä on lähellä. Lähempänä, kuin viime vuoden kaiken alku.

Se heräsi muistoihin eilisestä, kun samaan vessakoppiin mahtui viisi ihmistä ja taustalla soi i don't care. Polvet mustelmilla. Juna tuntui kulkevan väärään suuntaan, väärällä kaistalla.

Se laittoi kulahtaneen paidan päälle, pesi kasvot. Kylmää vettä jaffamukiin, muki mikroon. Marjateetä ja hunajaa. Toinen kierros samalla pussilla.





Hän palasi sänkyyn odottamaan auringon laskemista, illan pimenemistä. Kymmenen tuntia myöhemmin huoneessa on pilkkopimeää, valokatkaisijalle liian pitkä matka.

Tyttö mietti pieniä yksityiskohtia - hiekan likaamia kengänkärkiä, ja kaikkea raidallista. Polkuja tulevaisuuteen. Sitä kaikkea potentiaalista kauneutta.

Sitä ei väsyttänyt, mutta se meni silti nukkumaan. Ei odotettavaa, ei hyötyä. Miksipä ei? Tyttö pelkäsi heräävänsä aamuyön tunteina, muttei niin käynytkään. Se näki unia ostoskeskuksista, ydinperheistä, ja epätodellisuuksista aina seuraavaan aamuun asti.

Ulkoilmassa ensimmäistä kertaa yli vuorokauteen. Ei mitään uutta, mietti tyttö niin. Sateen tahraama vesitorni, ja vanha kipu oli palannut takaisin matkaltaan. Eteenpäin. Lievä sumu raikastaa, ei hidasta hetkeäkään. Festareiden jäljiltä aidat ovat tuossa nojanneet jo ihan yhtä monta kuukautta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)