torstai 31. joulukuuta 2015

asematie

Se oli jotain ikimuistoista ja käänteentekevää. Mä olen opiskellut ylioppilaskirjoituksiin, niissä onnistunutkin. Olen tehnyt paljon töitä, ja oppinut kärsivällisyyden syvimmän luonteen. Olen ollut auktoriteetti, toivottavasti jonkin sortin esikuvakin. Jäniksiä on näkynyt juoksemassa tien yli, kun fillarilla mentiin kotia vastapäätä olevaan leikkipuistoon. Tapahtui keskiviikon kemut, kesäaurinko, avatut viinipullot ja täysi-ikäistyminen. Niin monta hotellia, ja elokuvateatteria, että laskuissa menin jo alkuvuodesta sekaisin. Wanhojentanssit, valoihin tarttuminen, Tukholma, Tallinna, Praha. Suomi jäi suuremmin kiertämättä, pääkaupunkiseudulla paikallaan. Rauhattomuutta, holtittomuutta, sekavuutta. Olen ollut huono ystävä, mutta silti saanut uusia sellaisia. Aavistaminen aiheutti vaikeuksia, samoin kuin verotoimistossa asioiminen. Pankkikortteja yhtä monta, kuin vuodenaikoja. Yksi v a l l i t s e v a.





Korkokengillä itsevarmuutta kehiin. Musiikin merkitystä ei voi koskaan mitätöidä, lyriikkatippa ja hämärät klubit. Tsemppiä, vastuita, vapaapäiviä. Lukion rankin jakso kurssien ollessa minimissä. Ajattelun jalo taito, motivaation puute, vellominen, leijuminen. Oli varaa kalliisiin joululahjoihin, aattona juoksin silti rinnettä ylös suru puserossa. Pasilan asema, maailmanpyörän valot, mattoliukumäet sadesäällä. Tanssia, tanssia, tanssia. Mahdottomuuden toteutuminen, en osannut odottaa. Enkä enää malttaisi odottaa, vaikka kyllä tiedän, että hyvää kannattaa.




1. aina pitää yrittää

2. aina pitää toivoa

3. jos miettii "pitäiskö vai eikö pitäis",
niin kyllä pitäis




En ole koskaan ajatellut "muuttuneeni ihmisenä" vuosien aikana. Sama ihminen sitä on vuodesta toiseen, asiat vain tapahtuvat eripäin ja itseensä imee uusia vaikutteita. Tänäkään vuonna en ole siis muuttunut mihinkään, mutta jonkinlaista huomattavaa jotain pystyn jopa itse aistimaan. Ehkä enemmän vaikutteita, kuin edellisvuosina yhteensä. Välillä olen miettinyt oman sisimmän olemassaoloa, mikä ihminen on ja mitä tapahtuu mikä on funktio kuka tämä on onko se minä.




Tunnen vahvasti. Fiilistelen. Teen pienestä suurta automaattisesti, se olen minä. Jos tunnepohja olisi värityskirja, vuosi 2015 olisi väritetty puuväreillä sateenkaarta mallintamaan. Ei kuitenkaan kevyesti painaen. Niin kovaa, että kohta pitää taas teroittaa. Olen itkenyt silmät päästäni valtaisen onnen tunteen johdosta, sama tapahtuma koskien absoluuttista sattumista. Se kaikki on vaan hyvä asia. Olin luullut joskus tunteneeni suurinta onnellisuutta maailmassa. Vuoden edetessä ymmärsin, että se kaikki aiemmin koettu on ollut vasta hiekanmurunen aavikolla. Paljon on sen suhteen vielä saavuttamatta. Opin uuden ulottuvuuden.



olen ollut niin pyörteissä, että kaikki muu on tuntunut merkityksettömältä

Mitä väliä on

sähköposteilla
velvollisuuksilla
rahanmenolla
liian kuumalla kahvilla
menestyksellä
kiireellä
työkutsuilla
viikonlopun keikalla
kaikella

?

ei mitään väliä

Miltä se aiheuttaisi

jos joku tyhjentäisi huoneeni
lompakkoni
varastaisi avaimet
hakkaisi kadulla

?

ei kai mitään

...
...
...

Vasta kun palaset loksahtavat,
pystyn ajattelemaan pankkiryöstöjä
ja pakolaiskiintiöitä, pyykinpesua,
tulevaa kevättä, ristisanoja,
jatko-opintoja, edes tätä talvea.



Onnellisia hetkiä uimahallin pihalla, ja sieltä lähtiessä. Kylmiä väreitä keittiössä kuvia katsellen, pyörätelineillä pyörrytti. Puiston penkiltä alikulkuun, kiellettiin poistumasta. Olohuoneen lattialla jalat porautuneena ja parvekkeen syleilyssä sulaen. Mä näin revontulet ja istuin etupenkillä, kaupungintalon edessä jotkut huuteli perään. Koko vuosi yksi iso keinu. 20 tuntisen päivän jälkeen sielussa vallitsi rauha ja hiljaisuus. Aika pysähtyi rautatieaseman isossa kellossa, ja mä olin taas ihan tosi onnellinen.

Tää on ollut mulle
ihan tosi iso vuosi.

mun särö on löydetty

tiistai 29. joulukuuta 2015

porthaninkatu

päässä vuoropuhelu
lavasteineen

Henkilökohtainen kello, näkymätön sellainen, juoksee kulkuaan. Parven kautta lähiöihin, puiden ympärillä jouluvaloja. Viimeinen metro on mennyt, vartija hiekoittaa pihaa. Jonon ohi. Yy, kaa, koo, musiikki täyttää keuhkot.

"i left my head and heart
on the dance floor"

Matkalaulun jälkeen
on aika lähteä
niin kylmään yöhön.

Mä toivon,
että aika riittää.




muisto

Keittiö on hämärä.
Pöydällä lojuu ruuveja ja muttereita elämästä.
Avaimet, läppäri, pussillinen sipuleita,
meikkivoide, vesipullo.

yksin kotona

Patja lattialla tv:n edessä.
Ja minä olen siinä solmussa makuupussin kanssa,
kello jotain kakskaks-kakskolme välillä.
Outo olo jatkuu.

"i can't see clear no more"

House tuijottaa ruudun läpi,
väsymys tuntuu käsissä niin,
että puhelin meinaa pudota.
Mut en sitä tekisi.

kyllä se tiedettiin




läpimenneitä biisitoiveita, ulkoilmaa, romanttisia komedioita, tili tyhjäksi, jotain pientä, ajantajun kadottamista metrotunneliin, punainen hiustenkiharrin ja punastumista

paljon lentoon päästettävää potentiaalia varastossa

Kun laatikon kansi avataan,
tulee show olemaan aikamoinen.
Ilotulitus, kiiltävimmät paperilennokit ja
kevään pirteät pikkulinnut.

Ylittää aidat,
päihittää kaiken.

ihan suvereenisti ohi

perjantai 25. joulukuuta 2015

kytötie

aattoaamun ajatuksenvirta
jokea pitkin auringonpaisteessa

Ohikiitävät tuoksut kuiskivat siitä,
mitä todellisuudelta todella toivoisi.

Niin yksinkertaista ja oletettavaa,
ettei ole helppoa ymmärtää. Liian lähellä, silti valovuosien päässä.





haluat lasikuplaan
- kultaista ja hopeaa
valkoista pintaa
pehmeää, upottavaa

steariinia läikkyy, hieman vain

ei sillä ole merkitystä,
se kuuluu kuvaan

manikyyri,
lempeät sormet,
sata kuiskausta,
ja lämmin hiljaisuus





ei kylmää kattausta,
kaavoitettua kahvittelua
- ulkonakaan ei lattia
ole yhtä jäässä

jos olisi luistimet, niin kaukana horisontissa kiitäisit



"jos nää seinät osais puhua
niin ne auttais silloin minua
kun sanat takertuu, ei suusta ulos tuu

pitäis sun jo uskaltaa

seinätkin sen jo tietää"



ristinollaa, ässää hihasta

Mikä edes on salamanteri?

sanoisin joo
ja niin monta kertaa



murroksessa

tämä olkoon
viimeinen kerta



piirrettynä lasiin suuri sydän, kohta toinenkin

pää tyynyyn

aamuneljä ja ikkuna auki,
naapurissa tuulikellot kilkattaa

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

fleminginkatu

pöydällä on amaryllis suuressa lasipurkissa, kamera, coctail-lasi täynnä kuitteja, Pussikaljaromaani, purkkaa, yksi pinni, yksi nenäliina, pinkki stabilo ja alle 0,33 litraa vettä tuopissa

lattialla on Provinssin kangaskassi, maalaus, korillinen taidetarvikkaita, kupoliteltta, joululahjoja, matkalaukku ja kukkaruukku aka roskis

sängyssä on kaksi kangasta ja kaksi koristetyynyä, joskus minäkin




Kaksi hametta, homma hautuu.
Homma haltuun.

Taskuparkkiin, pliis.
Nättiin riviin.

Olen ainoa.

"i want you
to take me underground"

Maailma on väistämättä hämmentävä paikka.
Välillä niin hämmentävä, ettei sen yli kävele, eikä kaukaa kierrä.
Se tulee päin, vaikka tehtävämme on
siitä kiinni ottaa.

Maailman päämääränä on vain olla,
ei se tee mitään.

Ei saa koskaan lakata yrittämästä,
jos jotain oikeasti haluaa:
pitää ottaa kii.




vielä jonain päivänä kirjahyllyssä

vielä jonain päivänä julkaisujuhliin

vielä jonain päivänä

p.s. mut löytää 
Snapchatista @tiinatiinatiina

vielä jonain päivänä merkitys kaikkeen selviää

vielä jonain päivänä sydämen irrottaminen rintakehästä on kuin
pehmeän muovailuvahan vääntämistä uuteen muotoon - kevyttä, vaivatonta ja hauskaa

Miksipä ei? -Mielelläänhän sitä.
Ota tästä, kopitellaan!

vielä jonain päivänä jokainen meistä tekee kaunista

vielä jonain päivänä horoskoopit toteutuvat

vielä jonain päivänä kävelette Espaa pitkin hitaassa lumisateessa

vielä jonain päivänä saat tuntea muutakin, kuin
sen että

kutsu ei ole voimassa minnekään

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

minttutie

Tyttö istui hampurilaisravintolassa kruunu päässä ja mietti itsekseen vieressä istuvien ihmisten merkitystä. Ihmiset pari vuotta ovat hänen kasvojaan jaksanut katsoa. Joka päivä, enemmän kuin ketkään muut. Kaikki se holtiton nauru, armoton vitutus ja satunnainen ahdistus. Vieläkin olette siinä. Tsemppaavia toivotuksia ja yhteisiä syntymäpäiviä, tämän kaltaisia bisneslounaita. Tyttö olisi halunnut nousta ja pyytää, etteivät he lähtisi pois. Mutta se päivä on lähellä. Lähempänä, kuin viime vuoden kaiken alku.

Se heräsi muistoihin eilisestä, kun samaan vessakoppiin mahtui viisi ihmistä ja taustalla soi i don't care. Polvet mustelmilla. Juna tuntui kulkevan väärään suuntaan, väärällä kaistalla.

Se laittoi kulahtaneen paidan päälle, pesi kasvot. Kylmää vettä jaffamukiin, muki mikroon. Marjateetä ja hunajaa. Toinen kierros samalla pussilla.





Hän palasi sänkyyn odottamaan auringon laskemista, illan pimenemistä. Kymmenen tuntia myöhemmin huoneessa on pilkkopimeää, valokatkaisijalle liian pitkä matka.

Tyttö mietti pieniä yksityiskohtia - hiekan likaamia kengänkärkiä, ja kaikkea raidallista. Polkuja tulevaisuuteen. Sitä kaikkea potentiaalista kauneutta.

Sitä ei väsyttänyt, mutta se meni silti nukkumaan. Ei odotettavaa, ei hyötyä. Miksipä ei? Tyttö pelkäsi heräävänsä aamuyön tunteina, muttei niin käynytkään. Se näki unia ostoskeskuksista, ydinperheistä, ja epätodellisuuksista aina seuraavaan aamuun asti.

Ulkoilmassa ensimmäistä kertaa yli vuorokauteen. Ei mitään uutta, mietti tyttö niin. Sateen tahraama vesitorni, ja vanha kipu oli palannut takaisin matkaltaan. Eteenpäin. Lievä sumu raikastaa, ei hidasta hetkeäkään. Festareiden jäljiltä aidat ovat tuossa nojanneet jo ihan yhtä monta kuukautta.

torstai 17. joulukuuta 2015

keskuskatu

En tiedä kiinnostaako ketään kuunnella ulinaa tietotekniikan aiheuttamista kiukkukohtauksista, tai kaksista liian isoista työhousuista. Tai siitä, että lähetin postia kaikille tuntemilleni samannimisille henkilöille. Silti miellän tärkeäksi kertoa myös, että sain vihdoin heitettyä pullot kauppaan ja roskikseen jätesäkillisen turhuutta.



En tiedä, onko siitä hyötyä kellekään,
jos kerron haaveilevani
itseni muihin maailmoihin.

(vaikka eihän se nyt taas
uutta missään suhteessa ole
olen haaveilija
olen)

Kauas lähemmäs niihin maailmoihin, jotka kovasti
yritän mahdollisimman todellisiksi tehdä.

videolla näkyy neljä, mut se on eri stoori

Aina välillä, useinkin, tunnen niiden
ohimenevästi
minua koskettavan.

Siispä unohtumiset mielikuvien maailmaan
kuuden jälkeen aamulla lähijunassa

eivät tunnu turhilta.

Mitä kertoo päiväkirjamerkintä,
joka alkaa kieltosanalla,
jatkuu muodolla "olla" -verbistä
ja päättyy taivutettuun muotoon
verbistä "itkeä"?

Tarina elää eteenpäin ajan määreellä,
joka on pidempi
kuin aikoihin.



Hakevat katseet kulkevat mielessä,
kun kuulokkeet meinaavat pudota
pois korvista, ja ulkona
on liian lämmin lapasille.

insomnia - kaksitoista tuntia sitten
hän - päivä sitten
sata kesää, tuhat yötä - kaksi päivää sitten
like st. valentine  - kolme päivää sitten
some die young - viisi päivää sitten
myöhemmin - kuusi päivää sitten
lush life - seitsemän päivää sitten
buried alive by love - yhdeksän päivää sitten
half the way - neljätoista päivää sitten

Joki on mustempi kuin
syvin yö
pitkäksi illaksi muuntuneena.

Hiljainen, kolmet askeleet
lumen narskuessa
tennareiden alla
kylmiä väreitä aiheuttaen.



hei sun on pakko nähdä tää

Et usko oikeasti,
mitä täällä lukee. Tää on
sun elämä. Ja tää toinenkin.
Et usko. Tai usko vaan,
näinhän se menee. Tää on taika.
Sun elämä on taika, vihdoin.
Sun elämä on taika
ja tähdet. Tähdet
palvoo
sua sua.

kevättä
siipien suojaa
haluamista
suunnitelmia

Keskustelu eskaloituu toisten toimesta valkoviinispriteen ja siihen, että minun pitäisi järjestää tänään juhlat. Onhan se ihan ymmärrettävää. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa niiden tekijöiden olevan hyvinhyvä kombinaatio. Jos asia kaipaa vahvistusta, luulen löytäväni suhteellisen helposti todistaja-ainesta.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

läntinen valkoisenlähteentie

Vuodesta kaksituhattaviisitoista (2015) on jäljellä viisitoista (15) päivää, joilla jokaisella
 on kestoa kaksikymmentäneljä (24) tuntia.

Kyseisen vuoden aikana olen
kuunnellut musiikkia neljäkymmentä (40) vuorokautta.
Se määrä pelkästään yhden sovelluksen kautta,
eikä siinä ole edes kaikki.

Numerot ovat olleet tärkeitä muutenkin.
Huomaamattani olen aina lototessani
ruksinut yli samat luvut. Muutenkin, olen laskenut
ja pyöritellyt - plussannut ja miinustanut.
Olen siirtänyt numeroita paikasta a paikkaan b,
ja muuttanut niitä uuteen muotoon. Eikä siinä vielä kaikki.


Elämä ei kuitenkaan ole pelkkiä numeroita. Siksi pyydänkin sinua kysymään minulta kysymyksiä koskien tätä numeroilla rikastettua vuotta. Tänä vuonna en ole toteuttanut vielä yhtäkään (0) kysymyspostausta, joten olkoon sellainen vuoden viimeinen julkaisu. Kokonaisuus julkaistakoon kolmaskymmesensimmäinen (31.) päivä vielä toistaiseksi kuluvaa vuotta.

saa huutaa

mannerheimintie

kokouksia toisen perään

kaikki kuuntelevat


makaan lattioilla

joku kävelee selkäni päällä


kaikki on hyviä jossain

me juoruilussa


enkä edes ole kovin ruosteessa

ensi viikolla lähetysvalo palaa


kissa tulee viereeni nukkumaan

enkä muista milloin viimeksi yhtä sikeästi


tarjous on vain tämän päivän voimassa

killerit






kaveri alakouluajoilta on samassa kuppilassa

minä olen ylipukeutunut


seison keskellä lavaa valoissa

ja osoitan minne sinun täytyy istua


kimallusta

huulikiillolla


tiedän

miten jännittävältä se tuntuu


maailman hienoin kukka

ja melkein kilo suklaata


pitkä päivä

mä olen niin ylpeä

torstai 10. joulukuuta 2015

aleksanterinkatu

Kaupungilta kuuluu ääniä
välikäsien kautta.

Kuka on nähnyt
ja mitä on nähnyt?

Jos se olit sä,
näit oikein.

Hurtat perään,
takaa-ajotilanne:

Päästä ne irti,
pääsetkö karkuun?

Vain omat silmät käytettävissä,
muihin ei voi kajota. Ei edes, vaikka tahtoisi.

mutta tulkinta on toisenlaista

Kuolema on läsnä nykypäivänä,
se on kaikkialla,
ja asfaltti on mustaa.

niin se vain menee

Puhelin soi.

liidaa sä!

Mä liidaan.




      
        o l e t



Tunnen kuiskauksia selässäni.
Parin tunnin päästä istun tuolilla, ja
joku vetää minua jaloista.

fillari kellariin talveksi, kakstuhattaluvun muistoja levyhyllyyn, kaupungin tunnelmalliset valot, putiikkeihin säntäilevät ihmismassat, kun aamuisin avaan silmät, ainiin laitan ne uudestaan kiinni, levolliset unet, olin kirjoittamassa "stressi", pyyhin sen pois

Essee musiikkifestivaaleista saa muistamaan pitkästä aikaa valtaisan merkityksen. Loppupeleissä merkitys on vieläkin suurempi. Ne putkeen valvotut vuorokaudet ja päiväunet porttien pielissä ovat juurtuneet syvälle. Festarit, keikat, mitä näitä nyt on. Se, mitä lähdettiin hakemaan ja se, mitä saatiin takaisin, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Joskus luulin lähteväni vain katsomaan yhtyeiden live-esiintymisiä. Mutta mihin tilanteeseen päädyinkään?

ps roomalaiset numerot jossain kyynärpään alapuolella

Ja onhan se nyt sanomattakin selvää, että minun leipomat
piparit parhaita ovat. Se on nyt todistettu moneen kertaan.
Sano vaan, niin mä tulen.

hyviä merkkejä



Helsinki 



Monta aamua putkeen
olen jättänyt aseman ovet taakseni,
kuten tavallista.

Olen mennyt alikulusta läpi, kerran sen
kuitenkin kiersin.

Olen vaeltanut ajatuksissani ja
tallannut puiden välissä maihareilla
lätäkköihin. Ohikulkijat, kanssatallaajat,
toivottavasti hymyni ei ole häirinnyt.

ei tää oo harhaa

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

urho kekkosen katu

ota kiinni ranteista
ja muotoile minut uudestaan

puhalla paikalleen
uudenkarheat osat

vaihda järjestystä mielesi mukaan

luotan taitoihisi


Sitten, kun olen rikas,
ostan talon. Sellaisen,
jossa mahtuu tanssimaan.

Kierisin lattioilla,
tuntisin jokaisen selkänikaman.

Kuuntelisin musiikkia tosi kovalla,
yrittäisin olla pyörtymättä.

Koskettaisin pohjaa
tuntien raadollisuutta.


miinuksen syövereistä
syvään plussaan
alta aikayksikön
matematiikkaa ei kai vahvuutena
silti mielletä
ja miten
nää sähkövaraukset meneekään

taivas on kaunis
kuten maailma tänään muutenkin



takaisin sinne, mistä kaikki aikanaan alkoi
monellakin tapaa

enää ei koe tarvetta seistä vesisateessa
seitsemää+ tuntia

sitä vain kävelee sisälle
vikoilla minuutilla

kamat narikkalapulle

suoraan takariviin

mutsille moikat

olla cool koitat

tragedy tuntuu hyvältä

paitakojun kautta

en mä naura sulle

toi ei vaan koskaan käytä pinkkiä

tuuli lennättää

eikä discopallo yläpuolella
paista minnekään muualle

valo koskea ennättää

sit pitäisi osata kertoa kaikille

missä on jatkot

mennään vielä
kuudesti täydessä
lasissa ympäri

mennään vielä uudestaan

jos vielä kerran

ei mennä vielä pois

ulkona tuulee edelleen

joo mä tuun

ja hiuksii menee suuhun

pois kiireisten ihmisten tieltä

sit hetkeksi pidemmäksi vielä paikalleen

hymyile, paina pää,
ja ota kii



Jotain menee ehkä, kyllä, varmasti, ohi.
Välillä olen ajatuksissani. Mut ei yhtään haittaa.

Junassa 0254 tuun vetämään sua hihasta.
Kysyt, että mitäsmitäsmitäsmitäs. Sanon, ettet muista, jos nyt kerron.
Nouset ylös ja otat kiinni kasvoistani.

anna mä katson sua

Minä olen tässä, kyllä olen. Ihan oikeana
ja elossa. Mä olen sitä kaikkea, ja tosi paljon.

tänään enemmän kuin eilen

edustus, Annankatu, VIP, turkiksia, ihmisejä
ja hanoi -covereita

victorious