sunnuntai 7. syyskuuta 2014

never get enough

Ehken kymmenen vuotta sitten osannut odottaa, miten paljon asioita tietyt 203 sekuntia voisivat elämälleni tehdä. Ne ovat tehneet kodin, rakentaneet pääni päälle turvapaikan ja heittäneet lisää halkoja liekkeihin. Jos koti todella on siellä, missä sydän on, omani on tien päällä ja vieraiden kaupunkien öissä...Odottaen seuraavia hetkiä, seuraavien bassorumpujen iskevän ja sitä jotain. En mä halua olla paikallaan, en tosin tiedä onko se tätä niin sanottua nuoruuden uhoa ja elämyksien tavoittelemista...Muttei se voi väärinkään olla.
Vittu, mä rakastan tätä.


 Matkatoimiston mainos voisi kuulua:"Tervetuloa viettämään riemuisa vampyyri -teemainen viikonloppu halki eteläisen Suomen." Tarinan ytimeen, rikospaikalle, jossa esirippu avataan juuri nyt. Lahden Finlandia-klubi on tuottanut niin mahtavia fiiliksiä läpi vuosien, eikä se vaan petä koskaan. Tiedättekste sen fiiliksen, kun tunnette olevanne juuri siellä missä kuuluukin? Vanhanaikaisia puhelinluureja, toispuoleisuutta, hilpeydensekaisia hymyhuulia ja tarkoituksenmukaisuutta. Voisin käyttää tuoksuja ainoana ravintonani ja nukkua ääniaalloilla. 

Ensimmäisen illan jälkeen on aika lisätä kierroksia.


Vanha tuttu linja kohti ydintä ja seuraavaa kuunnousua on yhtä kylmä, rämisevä ja ystävällinen, kuin sen kuuluukin. Aamut asfaltilla saavat elämän tuntumaan samalta, ei tiedä onko unessa vai hereillä. Ei tiedä jutteliko äsken jonkun kanssa vai ei, eikä välttämättä ole varma olinpaikastaan. Lokaatio onneksi on useimmiten se, mihin viimeksi jääty on, eli juuri se oikea.

Kesäloman jälkeen olen aamuseitsemän busseissa miettinyt, mikä on tarkoitus elämälle. -Onko se tätä termari kädessä nuokkumista? En pelkää unelmointia, koska olen taas saanut tuntea, että elämälläni on kyllä tarkoitus. Varsinkin silloin, kun kitaralegendat meinaavat kaatua jalkojeni juureen, saan tanssia eturivissä, nostaa kädet korkeammalle, huutaa ja elää tätä elokuvaa...
...jota kukaan ei todeksi uskoa voi.

Viimeinenkin todentuntuisuuden häivä lähtee juoksemaan karkuun sadan kilometrin tuntivauhtia viimeistään siinä kohtaa, kun taustakangas hilataan ylös ties kuinka monetta kertaa, lavan valtaa täysi verenhimo ja valot tekevät savusta punaista. Joskus sitä luulee, että kaikki on ohi, vaikka paras on vielä edessä...Vaikkei vuorokausi ole vielä edes sulkeutunut umpeen.


just one drop and I'll give you...
eternity

Loputon energiamäärä potenssiin sata kertaa matalat bassokuviot. Liike saa sut lumoukseen, psykoosiin, transsiin. Te käskette ja me totellaan. Tuntuu, että olen nähnyt yhden suuren, uskomattoman salaisuuden, joka jäi Tavastian seinien sisäpuolelle. Siellä oltiin, me kaikki, yleisö & bändi...yhtä kaikki.

En tiedä, tulenko koskaan enää sellaista magiikkaa kokemaan. Kaikki tietävät, mitä näkivät. Sanaton lupaus, tästä ei puhuta. Sitä salaisuutta ei voi sanoiksi kuvailla, tästä maailmasta ei löydy siihen oikeita adjektiiveja. Joten siksi maailma ei vieläkään ole tarpeeksi ja parempi olla hiljaa, koska kuka tahtoisi pilata salaisuuden kertomalla vääristellyn sisällön? -En minä ainakaan. Ehkä jätän puheeni tähän, varjellen tätä suurta salaisuutta ja ihanaa vaaran tunneta, jonka muutamat meistä ovat todistaneet.

let this city baby set you free


Ryytynyt, sanaton, sekava & onnellinen Tiina kuittaa. Haisen pummilta, viikko ei varmasti ole tarpeeksi aikaa univelkojen poismaksamiseen, joka paikkaa kolottaa, enkä varmasti pysty enää elämään normaalia elämää.
En kyllä tahdokaan.

2 kommenttia :

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)