sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

ykkösluokan lipulla ruusuja




Kerran hyppäsin korkealle ilmaan. Puolitoista sekuntia ja huomasin olevani naamallani kylmällä lattialla.
Sitten sanottiin, että Pelle Miljoona on täällä tänään.

Älä äiti itke, vaikka rahaa sulta pummaankin ja lähden kaupungille hummaamaan.





Aurinko kiillottaa bussin takalasin ja peltojen kuopat.
64 askelmaa ja tyhjenevät huoneet.

Täällä päästin parvekkeelle vapaaksi rasiallisen leppäkerttuja.
Täällä näin tätini kauniissa vaaleanpunaisessa mekossa.
Täällä kuulin suosikkimusiikkiani ensimmäisiä kertoja.
Täällä itkin, kun sisko sotki julisteeni.
Täällä makoilin tunteja lattialla keskustellen rakkaiden kanssa.
Täällä maistoin pyykinpesuainetta.
Täällä melkein rikoin ikkunan voimisteluvanteella.
Täällä opettelin leipomaan ja raivoamaan mokkapaloille.
Täällä opetin kissaani lukemaan.
Täällä vietin nimipäiviäni kukkaseppele päässä.
Täällä istuin öisin keittiön pöydällä.
Täällä sain mustat seinät.
Täällä nukahdin sohvalle katsoessani kaunaa ja euroviisuja.
Täällä heitin paperilennokkeja ikkunasta.
Täällä tunsin joka nurkan, jokaisen pinnan, jokaisen näkymän ikkunoista.
Täällä koin tunteiden skaalan jokaista sävyä.
Täällä olen ollut, tämä on ollut melkein 17 vuotta minun osaltani.

Lapsuudenkotia ei ole enää.




Tuulen ja hameen pituuden yhtälön väärinymmärtämistä, korkokengät ja kädet taskussa.
Aina on suuri kunnia tulla henkilökohtaisesti kutsutuksi. Tiedättehän, tunnet olosi erityiseksi.
Potkii maata, josta enkeleitä nousee. Eteenpäin.
Hei heitä hymy noustessasi ylös.
Kahden sekunnin positiivismielinen sattuma. Näin onneksi käy usein, kuten varhaisemmin totesin.
Viimeiset sattumansekunnit määräävät määränpään.
Hei vielä leveämpi hymy laskeutuessasi.
Rokki soi (totta kai) ja havahdut selkäsi takana olevaan tuttuun kummajaiseen.
Nyrkkejä ilmassa, lääkejuna, halauksia, pogoo ja huutoa. I do, I do o o.
Ei puhuta siitä yhdestä tekijästä, joka saa kaiken kuulostamaan ainakin, noh, erityiseltä.
Joku sanoo, jos yrittäisin ilmaista itseäni selkokielisesti, pitäisitte minua hulluna. Jos ette tee sitä siis jo.
Sekin on luultavimmin todennäköistä.

ki ta rat pa uk ku vat nä in ja sun pääs sä on mil joo na täh te ä

Mutta minä olen vain tyttö, joka kävelee viertä tummanpuhuvien seinien.
Kuuntelen, kun minulle kerrotaan ruumistautoista ja kuvankauniista arkuista.
Yritän olla ajattelematta, koska en osaa. Toisaalta joskus teen sitä liian hyvin.
Luotan tunnepohjaan ja en usko, kun joku kertoo kasvoistani.
Kuuntelen ajoista, jolloin en ole itse ollut vielä syntynyt.
Ihmettelen sitä, miten olen ajautunut minnekään.
Mistä tämä kaikki hienous ilmestyi?


Ja niin kello löi viisi:a.m.
Nyt istun lattialla syömässä irtokarkkeja.

6 kommenttia :

  1. Hehkutan edelleen sun kirjotustyyliä! Ja p.s. sulla on ihana megatukka :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh kiitoksia Salla! Sait minut vain nauramaan, koska tietäisitpä vain tämän "megatukan" oikean luonteen... Kellään ei vaan ole _oikeasti_ ohuempia hiuksia,kuin mulla. Kaiken lisäksi ne ei kasva, ne vaan lyhenee... Tai kasvaa sisäänpäin aivojen ympärille tms. :D

      Poista
    2. Hahaa! Nojoo tiedän tuo, itsekin aika harvoin saan hiukseni oikeasti näyttämään tuolta kuin tuossa kuvassa,ainakaan ilman ettei siinä mene jotain tuntia :D

      Poista
    3. Bad hairday - (almost) everyday. ;D

      Poista
  2. Voi Tiuska kun oot ihana ja hyvä kirjottamaan :3 Inspiroit muakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääää kiitos ihana! :) Mä oon sun muusa.

      Poista

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)