perjantai 28. helmikuuta 2014

hän hokee Hollywoodista ja kulttuurisista tunteista

Minulle kuka tahansa ei ole täydellinen, mutta haluan nähdä paljon hyvää.

Ai sä istut noin?



Tässä kerran kolmas kerta sanoi toden.
Se oli tulta, öljyä ja ruusun terälehtiä.
Verenpunaista sykettä.

For me there's no return.

Nojasin julisteilla täytettyyn seinään.
Jim Morrisonilla oli minulle asiaa, yhtäkkiä huomasin olevani tervehditty.
Jalat kävelivät kohti aitaa, jonka varjossa vuosi sitten tarjosin suklaata.

Auringonpaiste saa mielen hereille.
Tuntuu niin hyvältä, kävellä vain ilman lumen aiheuttavaa inhotusreaktiota.
Aurinko maalaa maailmanpyörästä taas värikkään.




Sama lihava kissa.
Samat portaat ja takki samaan henkariin.
Olin odotettu vieras. Kerrankin niin.
Muistan, kun paistoin tätini kanssa ensimmäistä kertaa jauhelihaa.



Kävelen pimeällä keskeltä rivitalojen.
Kylähulluksi kutsuvat, kun lauleskelen hiljaa tiet läpeensä.
Vähän kuin elokuvissa. En tiedä, mitä etsin.
Ehkä se tulee vastaan tien päässä, kun laulua toivosta ja sankareista on laulettu tarpeeksi pitkään.
Kuka ties?

...Jos sitä on olemassa koskaan ollutkaan.

Vien kouluun kakun ja silmän räpäyksessä vuokaan iskee viisi kättä samanaikaisesti.
Kahvia lehden toimituksessa. Hiljaisuus korkeassa talossa. Niin paljon kiinnostavaa tietoa alasta, tarinoita ihmisten reiteistä työnsä pariin. Takataskuun jäi paljon ajatuksia ja punainen muistikirja.



Tavattiin Jaanan kanssa pitkästä aikaa. Onko siitä jopa hieman vajaa vuosi?
Mietitään mistä kulmasta vain, niin siitä oli aivan liian kauan.

Ensimmäiset katsekontaktit vaihdettiin tammikuussa 2010, kun siirryin samaan voimistelujoukkueeseen hänen kanssaan. Huomasin, miten nopeasti Jaanasta tuli minulle yksi parhaimmista ystävistä.
Meissä oli selvästi paljon samaa. Välillä molempien määrätietoisuus ja päättäväisyys loi kuitenkin ainakin itselle pieniä hetkiä, joina on hyvä ottaa etäisyyttä ja laskea kymmeneen. Mutta ne oli vain pientä.

Naurahdin aina Jaanan äidin hienoille illallisille, jotka aina odottivat vastassa. Käveltiin pettävällä lumella ja puhuttiin salaisuuksista. Halattiin lujaa, venyteltiin ja katsottiin elokuvia. Leikittiin kissan kanssa ja juostiin ilman paitoja sadettajissa toukokuun puolessa välissä. Jaanan motto oli: "Pessimisti ei pety."
Tänään huomasin jotain muuttuneen sen suhteen aivan toiseen suuntaan.
Vuodet ovat opettaneet meille yhtä sun toista.

Mietin miten tämän maan päällä olen voinut hieman unohtaa, miten arvokasta tämä ihmissuhde on.
Kaikista kiireistä huolimatta niin ei saisi käydä. Minä tulen pitämään siitä huolta. Vannon.

Jaana on aina halunnut lajissaan huipulle, niin korkealle kuin mahdollista. Nyt hän voimistelee maajoukkueessa. En koskaan epäillyt, etteikö niin voisi tapahtua.
 Vaikkakin peli on kovaa, karu totuus sen suhteen, mille äidit kymmenen vuotta sitten heristivät sormiaan. Olen niin onnellinen hänen puolestaan, etten voi edes kuvailla.
Tänä iltana olen ajatellut muistojamme kisamatkoilta, lukuisilta öiltä ja pienimmiltäkin hetkiltä.

Itken onnen kyyneleitä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)