maanantai 6. tammikuuta 2014

kuin filmi mustavalkoinen

En tiedä, onko järkeä yhden vanhan suklaarasian takia itkeä.
Mutta tyhjyydessä on nyt kaikki, mennyt sen mukana. Kahden vuoden takaa kaikki.
Kaikki ne rakkaimmat asiat, muistot, pienet paperilaput.
Ja kaikesta yrityksestä huolimatta kuvatkin ovat nyt poissa.



Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä.




Nyt olen jossain muualla. Ja olen hämmentynyt.
En näe tätä vielä minään. En osaa kuvitella.
Niin kauan ja niin paljon tätä tahdoin, vain päästä pois.
Niin monta kertaa tunsin pahaa.

Mutta vielä ei voi sanoa hep.
Henkinen osa minusta istuu tässä, muu on muualla. Paloja puuttuu tästä pelistä.
Seinät ovat valkoiset ja mekot eivät löydy kaapista.

Tässä tyhjyyden tunteessa olen taas astetta onnellisempi. Helpottunut. Niin helpottunut, että voi herra.
Mä olen vain minä, minä itse, en kukaan muu. En selittele mitään.
En koe siihen tarvetta.



Pappa kertoi äsken tarinan karvalakista, jonka sai sinnikkäällä yrityksellä puoleen hintaan.

Tämä tuli niin äkkiä.
Vähiten huono muiden sanelemista vaihtoehdoista. Vaikka en olekaan yksin.
Mutta sitten, kun kaikki löytyy neljän seinän sisäpuolelta. Sitten olen varma.

Hei antakaa mä elän hetken. Katsotaan sitten uudestaan.



Onnellisuus, vapaus ja koti ovat siellä, missä on hyvä olla.
Parhaasta seurasta turvallisuutta, rauhallisuutta turvallisuudesta. Menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia taas tien päältä. Koen olevani oma itseni liikkeessä, nukkuessani öitä taivasalla ja pyöriessäni festarimudassa. Tärkeimmät asiat korostuvat silloin, kun ensimmäisen kerran hengitän syvään lämpimässä Tukholman keväässä.


Sister, tell the boys I'm coming home
to Riot Avenue.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)