torstai 30. tammikuuta 2014

musiikki on ainoa aseesi

Kirkas mustikoidentäyteinen iltapäivä, paikallislehtien virallinen prinsessa lähti seikkailemaan.
Sä et oo normaali. Elämäsi on tässä just right here in my arms.
Aika kamelitaksien, moniavioisuuden ja malarian on tuleva.
Lupaan, kirjoitan joskus kirjan otsikolla too real.
Myöhemmin huomattiin, miten kirjaston ikkuna ei ollutkaan hyvä piilopaikka.



Niitä korkeita pyöreitä pöytiä, joihin hienostuneesti nojaillaan.
Sali hieno, penkkirivi kolme tuntuu jo kättelyssä väärältä.
Mutta DJ todellakin tietää mitä tekee. Flashback.

I don't know what you've done to me,
but I know this much is true


Kokonaisuus toimii ja on äärettömän kaunis.
Muistan sen menettäessäni, miten tärkeää itselle onkaan kokonaisvaltainen fyysisyys keikoilla ollessa.
Se, että tuntee basson sykkeen jalkapohjissa ja voi kurotella niin korkealle kuin suinkin ikinä yltää.
Se, miten musiikki oikeasti saa liikkeen kulkemaan. Tuntemaan jokaisen soinnun itsessään.

Sitten istut, jalat eivät tahdo pysyä millään paikallaan.
Kynnet poraavat viiltoja pehmeään penkkiin.
Tässä kohtaa yleensä hyppäisit korkealle.
Sen sijaan kätesi tuntuvat tönköiltä harjanvarsilta,
eivätkä valotkaan yllä verhoamaan sinusta kuin ihan pienen palan.

Kun kädet sylissä tahtia lyö, silmät kostuvat ja huutavat vääryyttä.
Hamuavat niin paljon lähemmäs lavaa.
Vaikka toisaalta mikään ei voisi olla paremmin.



Tonight, tonight, we're allright

Encore.
Nyt, nyt on pakko, se on tehtävä.
Penkki pongahtaa selkänojaan kiinni, tartun rytmiin joka juuri lähetti minut kohti avaruutta.
Näin tämän kaiken kuuluu olla, koko sielu avoinna maailmalle.
Ihmiset. Yksi. Ihminen. Kerrallaan.
Nousevat he hetkessä jaloilleen, uskaltautuvat mukaan leikkiin.
Kuin taikasienet valosateessa.
Yksi. Ihminen. Kerrallaan.
Taakse vilkaistessa ei voi olla muuta kuin tyytyväinen.
Hymyssä suin:

But we are doomed

Käsimerkit ylöspäin, takoo taivaita ja lattiaa.
Niin upea erilainen kokemus.
Vaikutus ja musiikki. No more words needed.



Your lil' gothic girls

Narikkajono jatkuu vaan kohti yön hiljaisuutta.
Muistattehan, miten tyhjästä kahvikupista juodaan äärettömästi?
Se jos mikä on taitolaji.

Äänekäs hiljaisuus, joka johtaa lämpöiseen kylmästöön.
Niin oletimme, mutta päädyimme kuvainnolliseen tv-studioon.
Tässä tämän illan talkshow -vieraamme.
Tunnelma on keinuva, kuten aina ennenkin.
Arvostan niin lujaa.

And nothing's gonna make you stop

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

molemmat sekaisin päästään, niin sanottiin

Saako hirttää, jos joku haukkuu suomalaista musiikkia?
Aurinkoa happosateessa, kihelmöintiä salamaniskujen joessa.
Syviä hengenvetoja, pullaa, ajatuksia ja inhottavia päiväunia.
Inspiraatioita, ikävöintiä kulahtaneille matoille, klassikoita.

Olen saanut koulustakin aika paljon irti, tai kaikesta mikä kiinnostaa.
Saanut uusia eväitä kirjoittamiseen ja nähnyt jännittävää maailmaa.
Tutustunut ihmisiin ja istunut hienoja bussimatkoja.
Hämmentänyt ihmisiä ja avannut solmuja. Ihmetellyt vain.
Vastaillut kysymyksiin ja heitellyt arabialaisia.
Aina on hyvä vaihtoehto uppoutua vain unelmiin.

Olen vähän miettinyt, että voiko ihminen olla koskaan ihan täysi?





Oli ihanaa nähdä perjantaina Ärppääkin pitkästä aikaa.
Juotiin kahvia ja kuolattiin roskakoreja. Ehkä vähän naurettiinkin.

Kävelin tänään läpi ostarin jälkeen, kun kuunnellut olin Aerosmithia vinyyliltä.
Ensin en kuullut mitään. En kuullut, kun ihanat naiset huutivat nimeäni.
Onneksi kipittivät he minut kiinni.

Niin, ja mun kisu on ihanin.

Katson sisälle miljooniin muovipusseihin
Istun keskellä omaa sekasortoani.
Aika kuitenkin ihanaa sellaista.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

joo, mä palan teille kaikille

Voin nukkua mekko päällä.
Ja itkeä bussissa joka kerta, kun Katherine Wheel alkaa soimaan,
 silkkaan epätodellisen hyvään oloon upota.
Saan kai hukkailla itseäni ja ajatuksiani keskelle moottoritietä.
Pystyn vihaamaan kylmyyttä ja ostamaan uusia pumpulipuikkoja.
Enkä halua lopettaa hörhöilyä ja ikusia tarinankerrontatuokioita.
Kiitän, kun ihmiset sanovat punaisen jääneen mieleen. Niin minullakin.
Kummassa tilanteessa joku saa käytävän päähänsä,
räjähdän nauruun ostostelevisiopuheiden siivittämänä.
Ohittaa aion velvollisuudet edes hetkeksi, ihmetellä ikuisen kylmiä käsiäni
ja kirjoittaa runoja seitsemännestä taivaasta kolme hupparia päällekäin.





Vapina, lumous, vetovoima.

Se sut hurmaa ja saa kehräämään.
Kuin kissanminttua suoraan sieluun.
Vetää puoleensa joka ikisen solun.

Euforia, aistikkuus, ekstaasi.

Joku sisäinen kokonaisvaltaisuus tuntematon.
Ottaa haltuun ihan kokonaan.
Ja sut hulluksi saa.

maanantai 20. tammikuuta 2014

heilui niittivyöllä, kahdelta yöllä

Käytävä. Kaikki parhaat tarinat alkavat aina käytävästä.
Tällä kertaa jälleen aina laivalla.
Voi sanoa, että omat näpitkin ehkä pelissä mukana olivat.
Prinsessakruunuja, tunteiden juoksua, hyttiurheilua, turn it up ja mustaa samettia.
Kaikesta huolimatta houseband -renkutukset saa taas hetkeksi jäädä pois soittolistalta.



Pari tuntia katveessa diskopallon. Bändi nousee lavalle.
Uusi vuosi, uudet kujeet. Kertoimet 69. Wrap your troubles in dreams.
Tästä se ilta alkaa, loistava keikka. Kun rytmit sykäyttää.
Mitä parempaa voisi toivoa?

All they want to do is rock!

Lähdetään siitä, että me kellutaan. Matto on pehmeä ja keinumista on havaittavissa.
Tähdet liikkuvat radallaan. Siihen hassuun suuntaan - ulottuvuuteen, jossa voi käydä mitä vain.
Ihan kuin tarina lasisesta kahvimukista lumihangen keskellä.

You're selling your soul for whiskey & coke.

Toki toki, jos noin nätisti pyydetään. Käytävän ihmisvirta johtaa pimeyteen. Musiikin ja kaiken muun virtaus vie neliömetrin kokoiselle tanssilattialle. Ohje elämään, meidän kassit, runoutta ja mystinen puhelu. Hupsuja huonekortteja ja melkein kaimoja. Punkkarit, tää on teille! Onks vielä liian aikaista tälle? -Ei koskaan!

He's the one they call Dr. Feelgood.

Inhimillisenä, kauniina.
Kerrot asioita ja laulat niin ihmeellisen kaunista laulua.
Ehkä jos hetkeksi, ihan vain hetkeksi tähän jäädään.
Tämä hetki. Piste.

The dizzier I get the clearer I see.

Aamuyön iskelmä saa muut kaikkoamaan, jospa mekin jäämme seuraavalla kerralla. Hyvät yöt Hra.Danielille ja uuteen seikkailuun. Koko paatti nukkuu, kun ihailen sinisiä valoja pöydällä istuen. Kehotus kuuluu keltaisen suuntaan.



Se on hieno tunne, kun huomaa miten todellista elämä on.

Luulen herääväni jostain muualta. Astun kannelle ja hengitän syvään.
Niin hyvää länsinaapurin ilmaa. Olisi sinne voinut mielellään jäädäkin. Aika ei sitä suinkaan sallinut.
Harmaus, sumu, rauhallisuus. Horisontista puuttuu merirosvolaiva.

You've got everything you need.

Sinivihreää rakkautta koristettuna kirsikalla.
Verho aukeaa toistamiseen ja kaikki tuntuu hyvältä. Vielä paremmalta kuin eilinen.
Kaikki tarkoittaa jotain. Ihailen, kun kitaran äänet lähtevät lantiosta.
Mikään ei ole parempaa. Varmuus ja ikuinen lumous.
Tuntuu niin hyvältä, olla vain niin elossa. Joraus. Euforia. Ramones.
Crashing high.

Se oli myrskyisä ja pimeä yö kallistuvalla surffilaudalla.
Rikkoutuvalle lasille hurrattiin ja pienessä kopissa juhlittiin.
Silloin viimeistään opin, että tässä elämässä olen sokkona valinnut täysin oikean tien.

torstai 16. tammikuuta 2014

muoviruusuja omenapuissa



Viikko toimittajaleikkien lomittamana - nauhurikoulutusta, kolumneja ja kauniiden ihmisten metsästytä.
Miljoona projektia kulkee kaukana toisistaan samassa paikassa. Puolenyön kahveja, aamun torkutuksia ja keskipäivän piikityksiä. Kahvipannut tyhjenee ja inspiraatiot lentää. Metropenkeillä hyppimistä ja täydellisen roskakorin löytöoperaatio. Niin, ja punainen pesukone.




saastaiset kadut
yön himmeät valot
yksi maa poltettua roskaa

missä purot nään
mä yhtyvän mereen kai
kaarnalaivassa
kymmenen salaista
kera kielletyt kuiskaamiset

Tunnen jo keinuvani.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

ennen kuin unohdan

Hei, kyllä mä pärjään.
Pidemmälle asemalle kävelee pienestä tuulen vastustuksesta huolimatta kahdessakymmenessä minuutissa.
Aarreaitta ja monenlaista löytämystä. Hiljaisuus ja rauhallisuus.

Bataattikeitosta tuli yhtä hyvää kuin aina ennenkin, eli parasta.
Ensimmäinen oikosulku tähän ikään. Rock'n'roll.



Seurana suosikkikahvilassani istuu nainen, jota aina tulen katsomaan ylöspäin. Suuri kunnioitus. Kiitollisuus niistä kaikista huikeista hetkistä kisamatolla. Inspiroivin kaikista valmentajista. Kaiken ei tarvitse, eikä pidä olla valtavirtaa. Katso boksin ulkopuolelta. Kahvi maistuu vieläkin paremmalta. Seuraavalla kerralla tahdon sanoa, miten paljon olet minulle antanut. Aivan mahtavaa.



Kuin heittoistuin sinkoaa lähemmäs merta.
Tuttuja joka kulman takaa.
Astun liikkeeseen ja mielimusiikkini valtaa kaikkien mielet.

Inspiraatio. Nyt vihdoin tiedän, mistä reportaasin teen.

Jään laiturille ihmettelemään maahan satanutta lunta.
Ohitse kävelee kaunis olento. Ensimmäinen laatuaan tällä suunnalla.
Näiden vuosien jälkeen jotain muutosta on siis tapahtunut.

Viima piiskaa reidet puuduksiin ja suurenlaiset lumenpalaset liimaavat hiukset vasten mun kasvojani.
Huoltsikoissa on tunnelmaa. Pysähtyä hetkeksi ajattomaan maailmaan väljähtäneen kurajuoman valloittamana.



Ensimmäinen hymyilevä bussikuski aikoihin.
Vielä ei ole yö, ei niin kovin väsynyt, joka tapauksessa yksi ainoa matkustaja.
Se olen minä.

Pian hyppään pois kyydistä ja uppoan samettiin.

perjantai 10. tammikuuta 2014

ne huutavat lujaa yksikseen

Suolakaloja bussin lattialla.

Makoilen leopardipeitteen päällä, jalat solmussa.
Sormilla sommittelen kolmioita kattoon.

Rotsi täynnä tavaraa. Kilisee ja kolisee.
Sateen mukana pää kääntyy alaspäin.
Pohjiin pistää huonosti solmitut jalkineet.






Ihanan pitkän yön jälkeen pimeämpään aamuun liekehtivä katse silmissä.
Askelten rytmi on musiikkia korvilleni. Rauhallinen, päättäväinen tyytyväisyys.
Pala palalta sämpylän muruset putoavat kaulahuiville.

Jo hetken hartaudesta herään.
Katuhuoria, kahlittuja ja mielensä menettäneitä.

Yhdeksän tunnin jälkeen askeleet hiljaisen kaupungin
ovat voimakkaita, kuin bassorumpu.



Mitä tätä leikkiä, jota toiset hallitsevat sormillaan?
Syvyys värjätään sahramilla.
Että jotta koska kun ehkä viimeinen ehtoollinen lattialla.

Liian kauan aikaa. Suuri tarve. Niin lujaa.
Tahtoisin mä päästä edes käymään valokeilassa.

maanantai 6. tammikuuta 2014

kuin filmi mustavalkoinen

En tiedä, onko järkeä yhden vanhan suklaarasian takia itkeä.
Mutta tyhjyydessä on nyt kaikki, mennyt sen mukana. Kahden vuoden takaa kaikki.
Kaikki ne rakkaimmat asiat, muistot, pienet paperilaput.
Ja kaikesta yrityksestä huolimatta kuvatkin ovat nyt poissa.



Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä.




Nyt olen jossain muualla. Ja olen hämmentynyt.
En näe tätä vielä minään. En osaa kuvitella.
Niin kauan ja niin paljon tätä tahdoin, vain päästä pois.
Niin monta kertaa tunsin pahaa.

Mutta vielä ei voi sanoa hep.
Henkinen osa minusta istuu tässä, muu on muualla. Paloja puuttuu tästä pelistä.
Seinät ovat valkoiset ja mekot eivät löydy kaapista.

Tässä tyhjyyden tunteessa olen taas astetta onnellisempi. Helpottunut. Niin helpottunut, että voi herra.
Mä olen vain minä, minä itse, en kukaan muu. En selittele mitään.
En koe siihen tarvetta.



Pappa kertoi äsken tarinan karvalakista, jonka sai sinnikkäällä yrityksellä puoleen hintaan.

Tämä tuli niin äkkiä.
Vähiten huono muiden sanelemista vaihtoehdoista. Vaikka en olekaan yksin.
Mutta sitten, kun kaikki löytyy neljän seinän sisäpuolelta. Sitten olen varma.

Hei antakaa mä elän hetken. Katsotaan sitten uudestaan.



Onnellisuus, vapaus ja koti ovat siellä, missä on hyvä olla.
Parhaasta seurasta turvallisuutta, rauhallisuutta turvallisuudesta. Menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia taas tien päältä. Koen olevani oma itseni liikkeessä, nukkuessani öitä taivasalla ja pyöriessäni festarimudassa. Tärkeimmät asiat korostuvat silloin, kun ensimmäisen kerran hengitän syvään lämpimässä Tukholman keväässä.


Sister, tell the boys I'm coming home
to Riot Avenue.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

iloinen ystävä kädessään kukkia

Auton hurina ja pimeät tiet, joita melkein poluiksi voisi kutsua, rauhoittavat. Ovat kaunista.
Ojan kautta takaisin tien päälle. Klassiset tilanteeseen sopivat kappaleet soivat radiosta. Syrjäytyminen kaikesta. Sitä ennen perinteikästä ulkona seisoskelua, maailman ihmettelemistä ja hymyjen vastaanottamista.
Piste ajanjaksolle, paussi, eristäytyminen, hetken ajatuskatkos. Se on nyt sitten tässä taas.

Tulkoon mitä vaan.



Saa hiilet hehkumaan, punaisenaan.

Missä mun kuuluisi olla? Voinhan olla missä vain, kun löydän sen oikean paikan.
Saatan vain kuvitella, että ilmasto viilenee, jos ei pue päälleen.
En ole törmännyt mihinkään. Paitsi ystäviin muutamiin. Juotiin Hetan kanssa kahvia liian muhkeilla tuoleilla.

Metrossa istuminen kertoo aina oman tarinansa. Tyhjä tai täysi, aina uusia johtopäätöksiä.
Aikuiset miehet laulaa Leijonakuningasta ja nuoret vain juoksentelevat keskellä katuja.
Valot hajaantuvat selkääni ja kuulen ääniä.

Tiedän että on yö, kun saavut kotiisi pimeään.

Aamulla kissa oli karannut rappukäytävään ja tyttö makoili tunti toisensa perään lattialla.

Kerro kaikille terveisiä.



Joku kiinnike, jotain.
Joku, mikä sanelee rytmiä. Jotain tahtia jalalla hakattavaksi.
Tarvii nostaa kytkintä ja saada kaikki liikkeelle.

Heitä hyvästit järjelle, antaudu tunteesi valtaan.

Mä odotan suurta inspiraation aaltoa.
Ihan kaikkiin asioihin.
Sitä tulvaa, jossa voisin kieriskellä.
Saada energian kaikkeen, sen hulluuden.

Se on taas menoa sitten.