torstai 8. elokuuta 2013

Tässä temppelissä voin tuntea kaiken

Astun ulos junasta.
Pieni pelko valtaa.
Ensimmäinen asia, jonka kuulen, tuottaa hämmennystä.

Häläpätihämmää häpätihää, hämmää häpätihää!

Yöt pimenee päivä päivältä.
Käymme verestämässä hyytävän kylmiä, mutta ah niin rakkaita muistin pätkiä.
Se paikka saman kadun varrella.
Se näyttää yhtä hyvältä, kuin joulukuussakin.
Samat autot ajavat ympyrää, mutta se siitä tällä kertaa.



Aikaa ei vain osaa konkretisoida.
Yhtäkkiä se on heittäny meidät kaukaisille kalenterin sivuille, Poriin.

Ei ollutkaan mitään pelättävää...

Pimeys on kaunista, toisin kuin meidän laulumme.
Näitä hetkiä osaa arvostaa vielä myöhemminkin.
Yritän nostaa itseni pystyyn, mutta onneksi ei ole kiire.
Ihmiset ovat hereillä ja odottavaisia.
Sulkapäinen kansalainen tuo munkkeja ja päivä nousee.

Tässä on nyt keltainen ämpäri ja ympärillä kasa ihmisiä.
Roskapussi päähän ja menoks!



Jotain vihreää ja kaunista.

En enää edes ihmettele.

Nautin jälleen joka sekunnista.
Tämä tekee elämästäni oikeaa.
Muistan kaiken, ne pienimmätkin yksityiskohdat.
Parhaimmat ilmeet ja sen kaiken pyörivän.
Sen, mikä silmiini näyttää kauneimmalta.
Ne silmät ja kaikenmaailman osaset, jotka tekevät täydellisen.

...Joku on palannut hohtavampana, kuin hetkeen.



Me katsottiin Suicidal Tendencies.
Lisää ihmisiä ja nurmikko.
Ilta päättyy tanssilattialle.
Dj soittaa ja me vaan eletään musiikkia.
Lisää stroboja kiitos!
Jotenkin niin vapauttavaa.



Juna kulkee taas, kulkee.

Odotuksia ei ole asetettu.
Ihan vain askel pimeään.
Vaistot vievät eteenpäin.
Ne tuntuvat vievän aina vaan pienempiin paikkoihin, joissa metsistä ei ole pulaa.
Se alkaa veellä ja päättyy iihin.

Mä niin rakastan hotellielämää!



Piknikkiä ja tikanheittoa.
Yhteisöllinen, mukava, rentoutunut ja onnellinen tunnelma.
Suomalaisen luonnon ja suomalaisten kauneutta.
Ehkei me epäröidä, ei tässä tapauksessa.
Ei, ei todellakaan.

Pikkukaloja.



Oletko nyt ihan tosissasi?
Arvostanko tässä maailmassa mitään enempää?
Olenko minä olemassa?
Nipistäkää minua.
Tökätkää minua kepillä silmään.
Nykyään pystyn uskomaan kaikkeen epätodelliseen.
Mihinkään muuhun en edes taida enää luottaa.

Mikä tätä maailmaa vaivaa?
Unelmat, jotka on tarkoitettu todeksi?

Saanko luvan? Nyt tanssitaan!
Parvekebailut tämän kaiken kunniaksi.
Kaivan repusta pillejä ja juttelen ihmisille, jotka tuntuvat olevan kaukana maan pinnalla.



Se tuntui niin hyvältä sanoa.
Te...ja sinä teitte sen mahdolliseksi.
Se tuntui niin hyvältä, että itketti.
Onnellisuus...ja juuri se, siitä on nyt yli viisi vuotta.
Se tuntui siltä, etten ikinä voi kiittää tarpeeksi.

Ulkona kuuluisi olla kylmä, mutta ei...
...Ei tänä yönä.

Eikö kello jo tikitä?
Ei sinun kohdallasi.
Lämmittää.

Nollasta kymmeneentuhanteen.

Heräsin onnellisena ja päinvastaisena,
Aamupalalla oli yksi kappale hämmennystä ja ihanaa mysliä.
...Tai sitä se oli hetken niin.

En taas tiedä, mikä kaikki on unta ja mikä totta.
Mutta se kaikki, jonka varmasti tiedän olevan varmaa, on hienointa...
...Hienointa koko universumissa.

4 kommenttia :

  1. Tosi kivasti kirjoitettu ^^! Sulla on hyvä musiikkimaku ja tyyli :)!

    KickstartMyHeartIina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tattis! :) Makuasioita tietty kaikki.

      Poista
  2. ääääh tämä sun tekstis itkettää mua taas :D ihanata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voieivoieivoiei!!! Älä huku! Itse olet kyllä ihana, kun noin sanot. :) Voi ei.

      Poista

Rakkauskirjeet & tappouhkaukset tänne siis,kiitos! ;)