keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Breaking the silence

Minulta pyydettiin postausta keikoista, joilla olen käynyt ja bändeistä, joita olen nähnyt. Hauskaa oli lähteä muistelemaan hienoja hetkiä. Monet ovat muuttaneet elämääni jollakin tavalla. Se ei edes ole harvinaista. Keikoilla on ollut aina suuri vaikutus minuun. Koen ne aika syvällä tavalla. Ne tuntuvat aina tuottavan lisää ja lisää hienoja tilanteita. Elämäni ei olisi samanlaista ilman näitä tapahtumia. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta.

Ihan pienenä, voisin heittää lähtien kolmesta ikävuodesta lähtien, olen nähnyt ensimmäiset live-esiintymiset. Silloisia elämyksiä aiheuttivat suosikkini Fröbelin Palikat, Kengurumeininki ja Huvitutti. Monesti niitäkin käytiin Tikkurilan Urheilutalolla katsomassa. Suuremmin en tapahtumia muista, jotain pieniä pätkiä. Hauskaa kyllä oli, ne oli aina odotettuja tapahtumia.



Ensimmäinen kunnon keikka, jolla olin, oli vuonna 2006. Olin juuri täyttänyt 9 vuotta ja sain tädiltäni lahjaksi lipun Elämä Lapselle -konserttiin. Siellä esiintyi Kwan, Tiktak ja Technicolour. Äskeiset tulivat ulkomuistista, oli pakko luntata lisää esiintyjiä internetin syövereistä; Sunrise Avenue, Lovex, Lordi ja sen sellaista. Tykkäsin todella paljon konsertista, oli ihan tajuttoman jännittävää. Varsinkin kun pääsin näkemään Kwanin ja Tiktakin, niitä kun olin paljon kuunnellut.

Sitten vuonna 2007 räjähti. The 69 eyesia olen kuunnellut vuodesta 2004 asti. Muistan, kun koulun jälkeen olin katsomassa MTV:tä. Lost Boys -video alkoi pyörimään ja hädin tuskin uskoin silmiäni ja korviani. Äiti saapui kotiin ja kerroin bändistä "the kuusysi eyes". Kysyin, voidaanko ostaa levy. Kyllä voitiin.



Mutta sitten tosiaan 2007 heinäkuussa luin kotini viereisellä bussipysäkillä olevaa Ankkarockin julistetta. Siellä olisi 69 eyes ja se olisi vielä ihan lähellä. Sitten räjähti. Äidin kanssa lähdettiin sitten rokkailemaan Korsoon. Ostettiin paitamyynnistä paita, joka nykyään toimii laukkuna. Keikka oli loistava, se oli viimeinen niitti. Se oli jotain ihan uskomatonta. Sille tielle ollaan jääty...Se ehkä kertoo jotain.

Tosiaan samaisessa Ankkarockissa esiintyi myöskin Amorphis, Maj Karma, Disco Ensemble, Poets Of The Fall, Sonata Arctica ja PMMP.



Seuraavaksi olikin Myötätuulirock 2008. Siellä oli loistavia orkestereja myöskin: Charon, Turisas, Hardcore Superstar ja The 69 eyes. Muita en muista...Ei kun Teräsbetonikin siellä oli! Se oli toinen keikkani 69 eyesilta ja se teki vaikutuksen edelleen. Keikalla satoi kaatamalla. Ainoa kerta, kun olen kuullut kappaleen Forever More livenä. Yllätyin niin paljon, kun kyseinen viisu esitettiin. Olihan se suosikkini. Melkein kuolin onnellisuudesta.



Olikohan se marraskuuta samaisena vuotena, kun Slipknot saapui Helsinkiin? Taisipa olla. Siellä lämppärinä Children of bodom. Molempia bändejä odotin paljon. Mulla oli mustaa huulipunaa. Slipknotin show oli vaan jotain ihan tajutonta, lavalla tapahtui niin paljon. Laatikosta löytyy vieläkin sieltä ostettu hikinauha.

Minulla on vähän ongelmia keikkojen muistamisen suhteen. En ole kirjannut ylös mitään, eikä keikkalippujakaan oikein ole jäljellä enää. Ulkomuistista mennään, toivotaan, etten ole suurempia asioita unohtanut. Se vitutti nuorempana, kun ei päässyt pk-seutua pidemmälle minnekään. Ei vain päästetty. Mutsi lähti mielellään kyllä useasti mukaan, se diggaa rokkia ja paljon raskaampaakin musiikkia. Mutta niin paljon hyviä bändejä ja keikkoja on tullut missattua. Enemmän olisi halunnut, mikään ei ollut tarpeeksi. Ei se enää niin paljoa ärsytä, mutta siinä hetkessä noin kolmetoista-vuotiaaksi asti, se oli tosi kova pala.

2009 keikkailut taisivat olla ainoastaan Sixtareiden Back In Blood -levyn esikuuntelutilaisuus ja syksyn parit akustiset minikeikat Helsingin keskustassa. Tuosta esikuuntelutilaisuudesta tuli mieleen kyllä vanhoja hetkiä. Silloin olin melkein 12 ja pääsin ensimmäistä kertaa juttelemaan jätkille. Se oli ihan hullua, ne oli niin lähellä. Ne kävelivät siitä ihan vierestä ohi, aloin itkemään. Olin ajatellut, että en välttämättä koskaan pääsisi näkemään heitä niin läheltä. Sain heidän kanssaan kuvia ja se oli hienoa, olin niin tohkeissani. He olivat niin mukavia, etten ollut osannut kuvitella mitään sellaista!



Heinäkuun 2010 alussa matkasin Forssaan Status Goes Fest -nimiselle festarille. Siellä Kaija Koo, Sunrise Avenue ja 69 eyes. Syksyllä kävin tsiigaamassa jälkimmäistä bändiä vielä Helsingin messukeskuksessa ja Lahden Finlandia Klubilla.


Nyt, nyt lyö ihan tyhjää. Minusta tuntuu, että 2011 taisi olla ihan keikaton vuosi. Sixtareilla ei ollut ikärajatonta keikkaa, muutakaan ei oikein ollut, mikä kiinnostaisi. Tai jos olisi ollut, ei minua päästetty. Oli välimatka liian pitkä tai ajankohta huono tms. Syksystä 2007 musamakuni on kulkenut aika rokkilinjaa. Siitä eteenpäin tutustuin hienoihin bändeihin, jotka ovat pinttynet aika rankasti pääkoppaani. Crashdiet, Hardcore Superstar, Marilyn Manson, Slipknot, HIM...En edes muista, mitä kaikkea silloin joskus kuuntelin. Kaikki goottimusa oli tosi pop ala-asteella. Silloin kuulokkeista soi Two Witches ja The Sisters Of Mercy. Ärsyttää, kun en muista enempää! Yritin kahmia joka puolelta lisää musiikkia. Välillä kuunneltiin Bodomia, välillä taas Uniklubia. Anttilan alennusmyynneistä aina kaksi levyä viidellätoista eurolla. Tikkurilan Anttilassa oli ihan huippu levy-osasto. Harmi vain, sitä ei enää ole.



Valehtelin. Muistin juuri, että syksyllä 2011 kävin Tavastialla katsomassa Monroesia. Isäni eräänä syysiltana kysyi, että haluaisinko mennä seuraavana päivänä keikalle. Hänkin oli jo varmaan huomannut ahdistukseni ilman keikkoja. Bändiä en ollut hirveästi kuunnellut, mutta ehdottomasti halusin mennä. Faija kustansi mielellään ja minä pidin hauskaa. En katunut tuolle keikalle lähtemistä.



2011-2012 uutena vuotena olinkin taasen Nosturissa tsiigaamassa Monroesia. Se oli mielestäni hieno keikka. Oli hassuja hattuja ja tähtisadetta. Tapasin hienoja ihmisiä. Olen saanut niin paljon ystäviä keikkailun kautta. Ihan oikeasti. He ovat ihmisiä, jotka ovat elämääni jäänyt muutakin, kuin sen yhden ensimmäisen keikan ajaksi. Ja se on hienoa. Se on todella hienoa. Sitä arvostan elämässäni todella paljon.

Pari kuukautta, Maaliskuu 2012. Vein vanhan kaverin Monroesin keikalle Tavastialle. Jälleen hieno show.



Huhtikuussa olikin Norton Rocks -The 69 eyes@The Circus. Maksoin itseni kipeäksi. Kyseessä yksityiskeikka, että sinne pääsisi, täytyisi voittaa kilpailussa. Vaihtoehtoisesti pitäisi ostaa Norton tietoturvasysteemi, jonka mukana sitten saa lipun keikalle. No meikä sitten maksoi sen 80 euroa ja sai lipun. Samaisen vuoden toukokuussahan pistin tämän blogin pystyyn ja aika hyvin hassunhauskoja keikkapostauksia löytyykin.

Tämän vuoden sisään olen käynyt enemmän keikoilla, kuin koskaan.
Paljon pieniä keikkoja, mutta sitten isompiakin.

Kesäkuussa 2012 oli Hardcore Superstar-Crashdiet-Mötley Crue -kombinaatio Kaisaniemessä. Oli Kivenlahtirock. Siellä ainakin Stam1na ja Monroes, muuta ei jäänyt mieleen. Sitten oli vielä Monroes Olympiastadionilla ja Ruisrock. Heinäkuussa kävin Räikkärockissa. Mutta tämän kaiken tehän jo tiedättekin. Viime vuonna kävin monilla pienien bändien keikoilla, jotka eivät itsessään jäänyt niin painavasti mieleen, kaikkia bändejä en edes muista. Monilla tosin oli ihan huippuhauskaa. Tässä postauksessa ne kaikki suurimmat, mitä nyt suurimpana mieleen jäänyt. Ikinä en ole keikoille lähtöä katunut. Tulee vain paha mieli, jos on arponut jonnekin lähtemistä ja sitten jättänyt menemättä. Monia bändejä on vielä näkemättä, joten tekemistä tulevaisuudessakin riittää.

Tiedätte sen, että rundailtiin Heban kanssa ympäri suomea Öögien perässä viime syksynä. Tiedätte, että olen heilunut muutenkin vain siellä sun täällä pienempien keikkojen perässä. Keväällä oli Crashdiet, HCSS, Pää Kii ja kaikkea hauskaa. Tänä kesänä on tullut festareilla pyörittyä, mutta tuleva syksy on vielä aika paljon auki.

Rakkaus livemusiikkiin on pysynyt elämässäni kauan, eikä se ole katoamassa mihinkään. En tiedä mitään parempaa, kuin keikoilla käyminen. Siinä on viihteen muoto, mitä rakastan. Oli kyseessä iso, tai pieni keikka. Tuttu, tai tuntematon bändi. Ei väliä! Joskus tulee pettymyksiä, joskus taas aivan päinvastaisia tuntemuksia. Nautinto on suurta. Ystäviä, kokemuksia, hauskoja tilanteita, elämän rikkautta ja rakkautta.
 Tämä on elämäntapa.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt

Silloin oli marraskuu. Niin innoissaan se heti päätettiin. Ei epäilystäkään. Siitä tulee kesän kohokohta.
The 69 eyes tulossa kaupunkiin. Ei vittu, jotain niin upeaa ajatella. Nyt se on tässä...

Skogsröjet 2013



Kummatkaan ei tajua, että tää on nyt sitä...Ei Heba, enkä minä. Illanviettoa Valtsun kanssa ja Muumilauluja. Kokkailtiin, lasipurkit on tunnelmaa. Vanhat biisit kertovat elämästämme, se on liian hienoa.

Kaupunki valvoo, kun me tanssitaan vielä, tanssitaan vielä.

Turun Kalliossa uidaan alasti.
-Ja pähkinä!



Me ollaan laivalla taas, toista santsikuppia jo haetaan.
Sanaristikoiden maailman mestarit.
Meri on Jumalan oksennusta.

Me tehdään historiaa, tänään kadotaan Tukholmaan.

Se sama pitkä suora edessä.
Matka kotiin alkaa.
Vastassa kissoja ja ruotsinkielisiä tv-ohjelmia.
Voi että.



Tuttuja katuja.
 Samat kaupat kierretään, kuin maaliskuussakin.
Kaunis kaupunki puhuu puolestaan.
Iloa, juhlaa, kallista kahvia ja sulkakorvikset.

Lähdetään jonnekin, kiivetään ylös...

....Sieltä näkee ohi kaupungin.

Kuumailmapalloja näkyy ja ainakin sata taloa.
Ylemmäskin pääsee, nähdä pellon voi.
Mahdottomia reittejä alas.
Yksikin harha-askel, niin olet mennyttä.
Olen vapaa ja innoissani.



Täydellisiä puita.
Niihin kiivetä saattaa ja keinussa keinua.
Kaunis lahti ja joutsenia.
Hedelmäpuisto.
Saanko asua ananaksessa ja välillä vierailla Herra Päärynän luona?

Iso tie, keskipäivän aurinko paahtaa.
Puskista kuuluu ääniä.
Kengät pois ja rantaa kohti.
Maailman ihanin ulkoilmakahvila, värejä ja tekstuureja.
Täällä voit istua missä ikinä tahdotkaan.



Perjantai-iltapäivän ruuhka, sata ihmistä lippujonossa ennen meitä.
Onko meillä nyt kaikki mukana?
-Ei.
...Se riittää.

Juna.
Tässä sitä nyt ollaan.
Karkkipussi ja sitruunapiirakan makuista vettä.
Aurinkolasit päässä kohti ilta-aurinkoa. Katosta tippuu vettä.
Kukaan ei meitä ymmärrä.

Bussi.
Kuumotusta oikeasta pysäkistä.

Taksi.
Kuski osasi tasan yhden sanan suomea: sipuli.



Kädet ilmaan lyödään.
Voidaan olla ylpeitä, että selvittiin tänne asti.
Se kaikki siis oli totta...Metsää, niin paljon metsää.
Painotan sitä niin paljon, kuin ikinä mahdollista.
Mutta me ollaan siellä! Me ollaan oikeasti!
Mikään ei voi olla hienonpaa.
Aika wow-experience.



Festarialue näyttää pimeässä sirkukselta.
Niin kauniita ihmisiä, rokkareiden valtakunta.
Tuijotetaan tähtiä ja kuunnellaan heinäsirkkoja läpi yön.
Rikhard meidät poimimassa kävi.
Pihassa telttoja ja terassilla pehmeä sohva.
Aamuviiden onnellisuus.

Miljoonia kojuja, krokotiilipizzaa, villisikakebabia, likainen nurmikko ja loistavia bändejä.
Festari minun mieleeni.
Kaikki vaan toimii.

Saimme pidellä salaisuuksien suurta kapulaa.
Hyvin suojattu sellainen.
Meitäkin suojellaan.



Crazy Lixx oli ensimmäinen bändeistä, jota oikeasti menin katsomaan. Sitä todella odotin, enkä todellakaan pettynyt. Innostus vain kasvaa.

Sister Sin oli myös ihan loistava. Aikaisemmin en ole hirveästi bändiä kuunnellut, mutta nyt sitä varmasti alkaa soimaan enemmissä määrin. Liv on ihan tajuttoman kova mimmi.

H.E.A.T, ihan tajutonta menomusaa. Yleisö diggasi ihan mielettömästi, sen huomasi varmasti jokainen. Mieleeni jäi laulajan muuvssit.

Mutta sitten, illan kohokohta. Se utopinen hetki keskellä metsää pikkukylässä.



Dancing like all is gone.

Tää fiilis on kaipuu ja suuri halu.
Tää pistää kaiken uusiksi. Pyörä lähtee pyörimään.
Nyt, tää on just hyvä.
Te räjähdätte.

Rauhaa, rakkautta ja rokkenrollia, sitähän sä toivot. Sitähän sä ympärilles jaat.
Kaikki vaan pyörii ja se on kauneinta.

Kiva nähdä teitä.

Ne vaatteet. Pelottaa(ko)?

Hyvä festari!
-Joo, päivän paras.

Onhan laivallakin aika kivaa!

Ja kyllä, me selvisimme.



Tässä sitä taas. Tässä on jotain hienoa.
Pimeä tie, stereoissa soi Sixtareiden koko tuotanto.
Metsä on pimeä, moottoritie on pimeä.

Psykedeliaa, harhaa, pelkkää kuvitelmaa.

Vastasin kysymyksiin, joita ei minulta kysytty.
Naurahdin asioille, joita ei sanottu.
Ihan kirjaimellisen pimeä automatka.
Mikään ei ole totta, tai todetonta.

Nowhere to go.



Yksi yöllä kello jo on.
Kolme tuntia pikaruokaravintolassa.
Täällä vaan jengi tulee pöytään ja tunkee kätensä täyteen kokismukiin.
Täällä vaan jengi muuten vaan kaataa kokista lattialle ja kaatuu siihen.
Täällä vaan jengi tunkee päänsä pahvisiin mainostolppiin.

Kello on tarpeeksi ja rautatieasema kutsuu.
Täällä ei saa nukkua, joten pysytään hereillä.
Mulla on Jack Daniel's -toppi, mustavalkoraidalliset legginssit, niittivyö ja värikkäät raitasukat.
Menen kauppaan ja ostan kaksi kylmää kahvia.
Kassatätimies toivottaa hyvää huomenta.
Näytän kymmentä sormea ja sanon, että mulla on viisi poikaystävää.

Niin paljon kävelyä, ei meillä muutakaan ole.
Maisemia ja levotonta läppää. Se on parasta.
Se tekee tästä kaikesta niin ihanaa.
Mistään ei voi ikinä tietää etukäteen.

These are the moments I'm living for.



Lammikko ja puiston penkki, kesäelämää.

Mutta kaikkihan näkee, kun mä olen täällä.

Stokiksen Hard Rock Cafe.
Hieno olo, fiilis, musiikki, kauneus, korkeat penkit ja parasta ananasmehua.

Sinkoilua sinne tänne.
Ei päämäärää, eikä järjen häivää.

Kahvilassa järjestetään pöydät samaan kasaan. Ihmisiä varmaan kolmisenkymmentä, kaikki niin mukavia. Eri kansalaisuuksia melkein yhtä paljon, kuin ihmisiäkin. Kaikkia yhdistää jollakin tapaa Tukholma ja Couchsurfing. Tuntuu, että oltaisiin pidempäänkin jo tunnettu, kuin yksien sunnuntaikahvittelujen ajan. Erityismaininnan kaipaa eräs mies Havajilta. Ihan loistavaa yhteisöllisyyttä, kaikki ovat tervettulleita.

Vanhassa kaupungissa kerrostalossa huone alla terassin rappusten.
Pieni ja tummanpunainen, kalteva kerrakseen.
Mitään en ehkä arvosta ja rakasta niin paljon, kuin mustia vessan kaakeleita.

Miten me aina onnistutaan?



Ei aikaakaan, niin olemme taas laivalla.
Kamat on kasassa ja paatin  rokkibaarissa soi vanha Pink, Clash, Foo Fighters ja Stray Cats.
Käytävät vääränlaisia, mutta niin nautinnollisen pitkiä.
Juhlistetaan reissua buffet-kierroksella.
Makoilua, mursuilua, kynäjahtia ja Kimbleä.

Laivan lipuessa satamaan tapahtui tajuaminen.
Me fiilisteltiin tätä viime talvena.
Me just tultiin sieltä helvetin perseestä, Rejmyrestä festareilta.
Me kuviteltiin tämä kaikki etukäteen.
Nyt ne hetket ovat takanamme, mitä niin paljon odotimme.
Nämä kokemukset ovat jotain niin uskomatonta.
Pakko katsoa kartasta uudelleen, että missä sitä ollaan taas oltu.
Upeutta.

The world is not enough.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

taikajuomaa ja suklaakakkua

Poppiskone soimaan, yy-kaa-koo-NYT!
Värjäsin hiukset, olen katsonut päivän tv:tä.
Haluan purkautua.

Luin kaikki vanhat postaukseni tämän kesän alusta lähtien.
En siis valehdellut, kun kerroin ystävälle, että tämä kesä on ollut jotain niin ihanaa.
Kerroin, että olen onnellinen.

Tätä samaa hehkutusta on kuultu täällä ehkä liikaa.
En vain voi sille mitään.

Kaksi lukijaa, niin sata on täynnä.
Kutsukaa kaikki kaikenkarvaiset kaverinne mukaan tähän iloiseen leikkiin!

Mite te haluatte?

Kerrankin sen sadan täyttyessä, sen kunniaksi...Jotain.
Se on ihan miten te tahdotte.
Mitä te haluatte lukea.
Toteutan toiveitanne mielelläni.
Kertokaa, niin Tiina-täti toteuttaa.



Kastelin kukat ja ruokin kissan.
Kohta pakkaan matkalaukkuni uudelleen.
Siitä irtoaa pyörät ja pohja repeää.
Se ei haittaa, siellä pysyy kaikki mitä tarvitsen...
...Ainakin tämän reissun ajan.

...Mutta siihen on vielä hetki aikaa.
Nyt laitan korkokengät jalkaan.



Junassa käynnissä aikamoinen show.
Oikea nukketeatteri?
Yhtä mitävittua koko matka.
Koko vaunulla on päällään ylikummastunut ilme.
Kaikki silti nauraa katketakseen.



Yksi-kaksi-seitsemän ja hauskaa on.
Melkein pimeä luola, mutta ei ihan.
Peili ja nahkapenkki.

Tanssin lasinsirujen päällä ja nojaan kaiteeseen.
Ihmismassa on hullu ja hikinen.
Ja kaikki laulaa.



Uusia mukavia kasvoja, myöhemmin eräs vanhempi tuttu.
Tai no en tiedä miksi häntä kuuluisi kutsua.
Aina vaan naurattaa.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

ravistettava ennen käyttöä

Avaan silmäni keskellä yötä, kissoja sinkoilee sängyn päästä päähän.
Lentävät jäniksen loikilla yli ja ympäri.
Jotain niin koomista, että naurahdan ja suljen silmäni.
Seuraavaksi tunnen karvatassun makaavan nilkkani päällä...
...Tai siltä se ainakin tuntui.
Tällä kertaa en jaksanut avata silmiäni tarkistaakseni.
Aamulla se yksi pikkuinen kävi uimareissulla vessanpöntössä.
En usko että sellaisia ihania palleroita on oikeasti olemassa.



Jos toi vielä kulkee tästä ohi, mä annan sille kaks euroa ja käsken ostamaan uudet sukkikset.
Harmittaa, kun en päässyt Suomenlinnaan.
Sää oli liian ruma.
En halua kokea sitä taas kylmänä ja tuulisena.
Siellä pitäisi aina paistaa aurinko.

Jotain fiilinkiä siinä on...
Istua bussin takapenkillä jalat kippurassa...
Suosikkikappaleet soivat ja nähdä kaikki muut ihmiset.



Aha, ai sammutin herätyskellon unissani.
Ihanaa, kun lähikaupasta saa kirsikoita.




Yksin kotona

Essi tuli kylään.
Leivoin kirsikkapiirakan.
Käveltiin joella ja käytiin myllyllä.
Kolme vuotta oltiin tässä välissä eri kouluissa.
Nyt näämme taas toisiamme joka päivä seuraavan kolmen vuoden ajan.
Ihanaa, että ollaan pidetty yhteyttä tämä aika.
Tämä on arvokasta.



Sitten mulla on Misfits ja soitin sekoituksella.
Niin kovaa, että korvat eivät kestä.
Kolmatta päivää sama nuttura.
Provinssipaita ja mustavalkoraidalliset legginssit.
Lelutakki päällä pitkästä aikaa.



Kaikki sanovat, että olen ruskettunut.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

mä tarviin katuja, mä tarviin rauhaa

Kesäkatu kuuma Helsingin, kun Kallion katuja mä astelen.
Ilta ei vielä pimeä, auringon kohdata saatan.
Täytyy varoa, ettei astu sirpaleisiin.
Kalliolle aion istahtaa ja vielä illasta nauttia.
Viileys on ongelma ohimenevä.



Hetkeksi saatan kaiken muun unohtaa.
Tarpeeksi ei vain apua saa.
Muistissa painottunut pieni pulma...
...Joka ei toivottavasti ole ongelma.



Helpotuksen suuri ääni huutaa vasta, kun kaikki on varmaa.



Ylläolevassa kuvassa on kahdet mustat Converset.
Vasemmanpuoliset ovat tätä nykyä juhlakengät.
Oikeanpuoleiset ovat arkikengät.
Jälkimmäiset ovat ihan uudet.
Melkein ahdistaa niitä käyttää.
Ne jo protestoivat ja jäivät vahingossa kirjakauppaan.
On ihan hauska tutustua.
Olo on kuitenkin kuin suuremman luokan petturilla.
...Mutta älä huoli kulta, meidänkin yhteinen matka jatkuu vielä.




Pienessä asunnossa liian kuuma.
Pakko päästä ulos nukkumaan.
Levottomia unia ja kissankarvoja silmissä.
Ei siltikään liian kylmä tai kuuma.
Aamu sarastaa ja puhelin soi.
Kun valot saapuvat, minä vaivun syvään uneen.
Niin pehmeä betoni, ettei edes kahvin tuoksu halua herättää.



Nyt kaikki se aiemmin mainittu on varmaa.
Nyt en tarvitse enää mitään muuta.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

amerikanrautoja ja rokkenrollia

"Hei! Miks me ei muuten olla menossa Viroon?!?!"

...Näin kuului puhelimeni sisästä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina.
Tähän ei vastausta hetkeäkään  harkittu...

Nainen, tehdään se!

Edelleenkin eletään toivon, rakkauden ja elämyksien kesää. Tämänhetkisen elämäni pisin ulkomaanmatka...Kappas vain, Heban kanssa! Maailmanvalloituksemme siirtyy Itämereltä mantereelle.



Hypätään laivaan keskelle ihmisten tuntemattomien, tilataan kaikki puoliksi ja ollaan intoa täynnä.
Ollaanko me täällä oikeasti?
Me ollaan taas LAIVALLA!
Pari tuntia, hui hai!
Tallinnasta Haapsaluun Suomen suosituimmalla perhefarmarilla.







Viro - Ihan niin kuin Linnanmäellä.

Kaunis paikka meren rannalla, puisia taloja ja halpaa pastaa.
Kauppojen kiertelyä, anteliaita ihmisiä, vanha rautatie ja rantatie.

Mitä jos mentäisiin tänään fiilistelemään Hurriganesia?



Ex tempore idea kävi toteen, yhden sijasta nyt kaksi kaunista festaripäivää.
American Beauty Car Show vanhan linnan raunioissa.
Vallihauta, rikkinäiset portaat, merinäkymä ja aurinko.
Ei unohdeta koko kansan loistavaa fiilistä ja kauniita autoja.
Kerrankin kaikki tuntuu osuvan täydellisesti kohdalleen.
Niin paljon parempi meininki, kuin Suomen festareilla. Yksinkertaista.





Huomaan, että herään. Vai heräänkö?
Ulkona, varjo & aurinko.
Pieni punainen, unen ja valveen välitilaa.
Ei voi olla muuta, kuin goottipiknik-aamupala...
...Vanhan linnan porttien edessä kera musiikin, mustissa vaatteissa.

Oikein vietetty päivä auringon poltteessa.
Paljon suomalaisia ja muita avaruuden kansalaisia, kaikki hirmuisen mukavia ja hyvällä päällä, jälleen.
Ilo viettää aikaa tällaisessa ympäristössä. Ei ongelmia minkään suhteen, päin vastoin.
Unohdin jo, mihin päivä valui.
Muistan fiftaribändin ja Ozzy Osbournen.
Kesän missio saatiin toteutettua.

Kaksi palaa muovia lentää, toinen isompi, toinen pienenpi.
Ja mikään pakko niiden ei olisi.



The 69 eyes suoraan Tsekeistä.

Suurensuuria hymyjä, tästä se taas alkaa. Huomasimme pian jotain erikoista, myöhemmin se tunnustettiinkin taholta sun toiselta. Paljon hyvää, hieman jotain muutakin. Aina se on yhtä ihanaa, joka kerralla vielä enemmän. Tää on sitä jotain.

Naurua, hämmennystä ja kielillä puhumista.
Kyllä, kyllä me tiedetään.

Ei hymy lopu, eikä katse.

Oltiin malliesimerkkejä paikallisille.
Pienet goottityttösi eksyksissä pimeässä maailmassa.
Syntynyt olemaan villi.

Keikan jälkeinen euforia, rakkaus ja onnellisuus.
Tässä me vain ollaan.
Todistusta siitä, ettei festarijärjestäjiin kannata luottaa.
Me tiedetään paremmin.



Sä haluat kuulla tarinan, eikö niin?
Älä ole meistä huolissasi.
Ai sä mietit vai?
Totta kai me tullaan. Aina.

Sanat saa mut kuolemaan.
Teot saa mut kuolemaan.
Eleet saa mut kuolemaan.

Aitoa.
Rehellistä.
Kaikkea tarkoitetaan.



Pari askelta sivulle, eteen ja taakse.
Mehän sanottiin, me niin sanottiin!
Me ollaan ne muijat...
...Ihanuus on virallista.

Liskokuningas vauhdissa.
Liekö huuhkaja?

Ne on ne buutsit...
...Kohta ehkä valkoinen tupsu.

Hyvä tietää tämä kaikki.
Se helpoittaa ja rauhoittaa.
Aina silti yhtä rauhaton, odottamaton ja malttamaton.



Niin paljon kauniita sanoja pienelle ihmiselle.
En ehkä kestä.
Itkettää.
Elämä on ihanaa.
Unelmaa.
Haluan hakata päätäni seinään.
Merkitys suuri niin...
Niin isoa kiitosta ei voi lausua.
Sille ei saa tarpeeksi suurta painotusta.
Kiitos.

Rakastan.



Huomen on kaunis, kädet ehkä tärisee tietoisuudesta.
Näihin isoihin kahvikuppeihin on jo mieltymys.
Täytyy vain varoa, ettei sormet pala.

Lintutornilla.
Meidän kissaamme ei enää näkynyt.



Tallinnasta kaikkea kirsikkana.
Laivalta kahvikuponkeja.
Miten löysimme itsemme tästä tilanteesta?

Hei beibi, me ollaan täällä oikeasti.
Hei beibi, tää on nyt sitä.


Pitkästä aikaa Helsingissä, sekin tuntuu hyvältä.
Takaisin kotona.
Olen vaihtanut väriä ja suihkun vesi on mustaa.

Sydämeni hakkaa koko ajan lujempaa ja lujempaa.
Mä en sano enää mitään.
Mun ei tarvitse.

On maailman onnellisinta olla minä.

torstai 11. heinäkuuta 2013

feel my heartbeat

Kaksi tuntia...aikaa.
Ne ovat sinun käsissäsi. Sinä hallitset niitä. Aika on suhteellinen käsite, sinä olet sen herra päätösvaltainen.
Alle kaksi vuorokautta...sitten...Saavuin tähän huoneeseen. Nyt siitä poistun ja hyppään bussiin seuraavaan.

We feel free yeah-e-ee
and we feel free yeah-ye-e-ee.

Saatana pääsee irti jälleen.
Ensin epäilin ja epäröin viimeisillä hetkillä.

Mikä helvetin idea tässä oikein oli?
Lähde nyt sitten oikeastaan kokonaan tuntemattomalle paikkakunnalle, josta et tunne ketään, jonne ei ole tulossa kanssasi ketään. Sulla ei ole paikkaa mihin mennä yötä vasten...
...Mutta se ei haittaa. Seurallisena ihmisenä ihmettelen välillä itseäni itsekin.


Aseman mittari näyttää +21, en usko sitä. Katson kuvaani vasten lippukoppia.
Näytän siltä, että haluan elämää.
Näytän siltä, että ne viimeiset kaksi tuntia käytettyäni lisättynä kolmeen kuppiin kahvia aiheuttavat vapinaa.

Juttelin Hyvinkäälle saavuttuani tuntemattoman naisen kanssa niitä näitä ja kysyin tietä.
Mietin, olisipa minullakin varaa tuoksua yhtä hyvältä joka päivä.
Mietin elämäni punaisia asioita...

kynnet
huulet
kädessäni oleva kynä
...Punainen on intohimon väri.


Haluaisin uudet aurinkolasit, jättikokoiset ja kauniit, jotka peittävät koko naaman.
Haluaisin juuri sopivan kokoisen nahkaisen repun, johon voin kiinnittää kauniita koristeita.
Haluaisin uusia koruja ja kauniita vaatteita.
Haluaisin kahdet kengät, vaikka nekin onnistuisin varmaan rikkomaan.
Haluaisin uuden kajaalin, että voisin sutata silmäni mustalla.
Haluaisin ominaistuoksun, että tuoksuisin aina kirsikalta.
Haluaisin uuden matkalaukun. Sellaisen muovisen, johon voisin liimata kiinni tarroja paikoista, joissa olen vieraillut.
Haluaisin nähdä Helsingin yön mereltä käsin...
...Haluaisin sydämeni pakahtuvan uudelleen.
Haluaisin jäädä siihen hetkeen, kun kaikki on mahdollista.


Se on ihana tunne, kun tietää auttaneensa festivaalin onnistumisessa. Torin Rytmit, siinäpä vasta nimi. Somistusta, peilejä, punaisia kukkia, harraste-eläimet marketissa ja lauantain vip-passeja.
Sä olet kuin taideteos.

Vieressäni juodaan sokerilimuja ja soitetaan kitaraa. Minä itse tuijotan ilta-aurinkoon napit korvilla ja lasit päässä. Nostan pussista suuren punamustan pääkallon ja nauran kun pieni lapsi ajaa pyörällään päin seinää.

Ollaanko me sulle se paras lahja, se jota aina eniten odotetaan?
...En tiedä, mutta tahdomme antaa vielä enemmän.
...Koska se olet juuri sinä.
Nyt alkaa taas uusi tunnelma. Aurinko on sama, biisi muuttuu ja samalla aivoissa napsahtaa. Selkäni takana olevat kaupat sulkeutuvat ja ihmiset katoavat ympäriltäni. Miten kulutan tämän pienen ikuisuuden? Kolme tuntia tässä vielä, sitten annan itselleni luvan siirtyä eteenpäin.


En jaksa enää odottaa. Suuri tunne vetää minua eteenpäin puoleensa. Suuri pala sitä punaista intohimoa...karkaamiseen kauas pois, sinne minne sydän halajaa. Piirrän auringon ilolla elämään ja vaivun sokeaan virtaan.

Mä en aio päästää irti.
Paljonkohan kello on, voisinkohan jo lähteä?
Vielä yksi biisi, pakko ottaa varaslähtö.

TVssä vaihtelee Family Guy ja Jackass. Paljon pahoja katseita, aika siirtyä pizzeriaan numero kaksi. Tiskille tilaan tölkiä Coca-Cola Zeroa. Kohta eteeni ilmestyy kuitenkin pizza.

Kun aurinko nousee, on pakko liikkua.

Hyvää huomenta Hyvinkää, hyvin pyyhkii!
Olen ylpeä että löysin pois sieltä, minne olin vaeltanut.

Yritin kovasti etsiä tiettyä asiaa, sitä ei löytynyt.
Löytyi paljon muita kivoja asioita.
Ahdistusta, johon ei auta muu kuin shoppailu.

Kirjastossa saa kulutettua paljon aikaa.
Lehtiä, kauniita levyjä, tietokone, musiikkilehtiä, elämänkertoja.

Ystäväisiäni saapuu, siirrytään festivalisointialueelle.


En käsitä, miten upea Tomi Joutsen on. Jotenkin, en tiedä...hankala selittää...Erikoinen. Kiinnostavaa katseltavaa. Jokin hänessä kiehtoo ja on hienoa. Viimeksi Amorphis nähty Ankkarockissa vuosimallia 2007. Ehdottomasti mageeta nähdä niin pitkän ajan jälkeen. Ihan tykkäsin kyllä, ehdottomasti.


Rockstar, bändi, kuinka moni kuullut? Pakko tunnustaa etten ollut tutustunut kyseiseen bändiin ennen itse festaria. Olisi ehkä pitänyt, olisi voinut saada vielä enemmän irti keikasta. Bändissä siis soittaa jätkiä, jotka ovat musisoineet muunmuassa seuraavista bändeistä: Alice Cooper, Skid Row, Judas Priest, Guns N' Roses ja Ozzy Osbourne...Että ei mitään turhia jätkiä. Yksinkertaisesti, Keri Kelli on upeus. Ai herranjestas. Näin lievästi ja yksinkertaisesti sanottuna.


Monroes iskee kovempaa, kuin viime kerralla. Nälkä kasvaa syödessä?
Karpalo tuoksuu ympärillä ja hauskaa on.
Strobovalot hallitsee.
Festareiden tuoksu on se mitä rakastan.